Kipua ja sairautta

En ole koskaan omakohtaisesti tajunnut kivun ja sairauden lempeästi opettavaa voimaa. Minut kipu tekee ärtyisäksi, sitten lähinnä sekopäiseksi. Ei se mitään opeta, paitsi sen, että en kestä kipua.

Sairastuimme siipan kanssa molemmat hengitystieinfektioon saman tien, kun palasimme Intiasta. Epäilen, että Delhissä viettämällämme ajalla on oma osuutensa tähän. Delhissä kun ilma on niin saastunutta, ettei sitä pitäisi hengittää ollenkaan. Ehkä se laski meidän muuten varsin hyvää vastustuskykyä. Tiedä häntä. Joka tapauksessa tauti on nyt sitä lajia, joka kestää ja kestää. En muista koska minulla olisi ollut kaksi viikkoa yskä. Ja todellakin, nyt alkaa jo kyllästyttää yskiä. Päähänkin sattuu.

Eikä siinä vielä kaikki. Viikolla olin menossa ohjaamaan joogatuntia, kun tuiskahdin liukkaassa kohdassa pyrstölleni. Loukkasin vasemman käsivarteni. En tiedä miten se on tärähtänyt, venähtänyt tai ehkä jopa vähän revähtänyt, mutta kyynärpää on ihan musta ja käsi melko lailla pois pelistä. Murtunut se ei ole, siitä olen vakuuttunut – kaksi kertaa olen murtanut käteni, eikä tämä ole nyt sellaista. Mutta joka tapauksessa käsi on pitkälti pois pelistä. Sormet liikkuu, eli hiirtä voin käyttää, mutta moni muu homma on liian tuskallista. Niin kuin pukeminen aamulla, kun käsi on vielä kankea ja erityisen kipeä. Silloin alkaa kiukuttaa todella: pitäisi mennä töihin, mutta ihminen on avuton kuin pikkulapsi, eikä saa vaatteita päälleen. Onneksi on siippa.

Joogatuntien ohjaaminen loukkaantuneella kädellä sujui kohtuullisesti, mutta tänä aamuna jäi aamusadhanassa oma fyysinen sarja tekemättä. Se nyt ei vaan sujunut, joten kävin alustalle lepäämään. Ei ollenkaan hassumpi vaihtoehto. Mantraamista käsi ei estä, mutta kipeä kurkki ja painunut ääni tekivät siitä varsin mielenkiintoista.

Toivottavasti kohta jo helpottaa.