Joskus
lapsena, kun en ollut vielä koulussakaan, keksittiin kahden saman pihan tytön
kanssa sellainen juttu, jossa ajetaan pyörillä metsikön läpi kulkevaa polkua pitkin
läheiselle Essolle. Pointtina oli se, että jokainen vuorollaan ajaa
ensimmäisenä, mahdollisimman kovaa, ja muut seuraa. Kavereistani toinen johti
joukkoa ensin, sitten toinen. Viimeisenä tuli minun vuoro. Innokkaana lähdin matkaan,
ja uskoin ajavani tosi hyvin ja kovaa. Esson kulmalla alkoi käydä selväksi,
että kaverini eivät olleet seuranneet minua. Kotipihassa he kertoivat että
olivat kyllästyneet koko leikkiin, ja menneet toisen kotiin hakemaan herkkuja
itselleen.
Aikuisenakin
tulee joskus tunne, että olen edelleen sillä samalla Esson polulla pyörineni. Alan tajuta,
että kaverini ovat ihan jossain muualla, vaikka en haluaisi uskoa että niin on.
Ehkä
minä olen parempi seuraamaan muita kuin johtamaan joukkoja.
Musta tuntuu että olen koko elämäni ollut Esson polulla. Ehkä sitä sanotaan myös yksinäisyydeksi. Muilla on jo muualla jotain yhteisiä juttuja, kun vasta hapuilen kohti muita ihmisiä.
VastaaPoistaOivoi. Ei sinne polulle kannata jäädä, vaan tulla pois aina kun sinne huomaa palanneensa. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.
VastaaPoistaLaita viestiä jos haluat jutella enemmän. Osoite on jagdev.kaur@kolumbus.fi