Kesän joogaretriitti

Monen vuoden tauon jälkeen pääsin viikonlopun mittaiselle kundaliinijoogaretriitille juurikin viime viikonloppuna. Jo oli aikakin. Tälle samaiselle retriitille, siis Inderjit Kaur Khalsan Lapinjärven retriitille haikailin aikoinaan monenakin kesänä, mutta en vaan päässyt. Sitten menin kundaliinijoogaopettajakoulutukseen, ja haikailu jäi vähemmälle. Kunnes nyt taas. Ja nyt sitten palaset loksahtelivat kohdalleen niin, että siellä sitä oltiin.

Meitä oli mukava, vähän reilun kymmenen hengen ryhmä. Joogaa teimme paljon, hyvinkin fyysisiä ja raskaita harjoituksia. Minä olen sairastellut eri asioita koko alkuvuoden niin, että en ole ihan parhaassa terässä, mutta yllättävän hyvin ne harjoitukset silti sujuivat. Vaikka kyllä sitten tunsi tehneensä. Meditoimme myös ihan riittävästi.

Kurssin teema oli muutos. Teema ja sen käsittely ei erityisesti sytyttänyt. Tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa niin, että se ei erityisemmin liikuttanut mihinkään suuntaan. Muutos on jatkuvaa, se on ihan selvää, eikä koskaan voi etukäteen tietää, mitä elämä heittää eteen. Minkä muutoksen kynnyksellä sitä parhaillaan seisoo. Mitään tarvetta oman elämän uudelleenjärjestämiselle minulla ei tällä hetkellä ole, mutta eipä sitäkään koskaan tiedä. Vaikka vaikea nähdä, että pistäisin elämäni uuteen järjestykseen.

Inderjit ei ole minulle erityisen tuttu joogaopettaja, vaikka pari kertaa olen hänen ohjattavana ollutkin. Hänen tyylinsä opettaa joogaa on hyvin minimalistinen ja nopea. Hän ei turhia höpise. Melkein tekisi mieli sanoa, että osa tarpeellisestakin tiedosta jäi sanomatta. Kurssilla oli kuitenkin myös niitä, joilla oli vain vähän kokemusta kundaliinijoogasta. Nopeus oli myös välillä vähän häiritsevää. Ehkä se tulee siitä kehä kolmosen sisäpuolen hektisestä elämästä, en tiedä. Mutta ihan varmasti meillä täällä Hämeessä tahti on hitaampi. Ja ihan yksinkertaisesti minun kehoni ei taipunut niin nopeaan tahtiin, jossa Inderjit ohjasi. Varsinkin kaikissa siirtymissä asanasta toiseen minä vielä keräilin omaa kehoani kokoon, kun jo olisi pitänyt olla asettuneena seuraavaan asanaan. Aina välillä Inderjit ohjasi välivenytyksen seisoma-asennossa. Minä en pääse lattialta vauhdilla ylös. Ei niinkään siksi, että olisin kovin kankea, vaan siksi, että matala verenpaine vetäisee vintin pimeäksi jos nousen liian nopsaan. Niinpä venytys oli jo tehty ja Inderjit ohjannut meidät takaisin alustalle, kun minä vielä yritin päästä ylös.

Retriitissä on mahtavaa ja riemullista päästä osallistumaan aamusadhanaan kahtena peräkkäisenä aamuna. Vieläpä niin, ettei tarvitse tehdä muuta kuin herätä, nousta ylös ja valmistautua, ja kävellä saliin. Mutta jälleen se vauhti! Inderjit veti 2,5 tunnin aamusadhanan reilussa kahdessa tunnissa. Minkä ihmeen takia, mihin meillä oli niin kiire? Ja kieltämättä ainakin minun tunnelmaani vähän lässähti.

Koko retriitin ruoka oli suunniteltu ja valmistettu tukemaan sen sisältöä. Reseptit olivat kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanilta, ja juuri samoja ruokia on syöty hänen solstice-leireillään. Mutta jotenkin epäilen, että alkuperäisissä versioissa on ollut enemmän mausteita. Kyllä minä voin syödä suolatonta vegaanista ruokaa, mutta kaipaan silti makuja. Ja itse asiassa uusi huomio oli se, että kaipaan kovasti viljatuotteita. Niitä ei juuri ollut tarjolla, paitsi aamulla tattaripuuroa, ja yhdellä lounaalla burgereita. Ai niin, ja kitcherissä on tietenkin riisiä. Mutta siinä ne sitten olivatkin, muu oli vihanneksia, juureksia ja linssejä tai papuja.

Joka tapauksessa, näistä huomioista huolimatta, retriitti oli oikein onnistunut ja mukava. Inderjit on hyvä opettaja, ja jos tilaisuus tulee eteen, osallistun hänen tunneille, workshoppeihin tai retriitteihin mielelläni myös jatkossa. Ja omien kanssajoogaajien kanssa olisi tosi mukava päästä reissuun lähelle tai vaikka kauemmaksikin joskus toiste. Seura oli mitä parhainta.