Vyöhyketerapiassa

Viikolla pääsin vihdoin ja viimein vyöhyketerapiaan. Oli jo korkea aika. Yritystä on ollut aiemminkin, mutta ensin vyöhyketerapeuttini joutui perumaan, ja kun varasin uuden ajan, jouduin perumaan sen itse sairastuttuani. Ilmeisesti sairastamisen jäljiltä oli kurkunpään heijastepisteet kireän ja aran tuntuiset – eikä tilannetta varmastikaan ole auttanut tämä keväinen pölypilvessä elo. Joka tapauksessa johtopäätös taas kerran on se, että keho kaipaa kaikesta muusta huolimatta myös vyöhyketerapiaa joitakin kertoja vuodessa hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Yleensä sen tarpeen huomaa vasta sitten, kun käy vyöhyketerapiassa. Jos sinne ei syystä tai toisesta tule mentyä, sitä vaan elelee elämäänsä eteenpäin tietämättä kuinka paljon parempi olo voisi hoidon jälkeen olla.

Kun asia tuli puheeksi, parikin kundaliinijoogaopettajaa oli sitä mieltä, että heihin ei vyöhyketerapia tehoa. Kokeiltu kuulemma oli. Kysyin tätä omalta vyöhyketerapeutiltani, jolla on pitkä kokemus hoitojen antamisesta. Itse asiassa hän on pikkuhiljaa jo jäämässä eläkkeelle. Hän vastasi, että ei ole koskaan hoitanut henkilöä, johon vyöhyketerapialla ei ole vaikutusta. Toki voi olla niin, että ensimmäinen hoito ei tunnu vaikuttavan, koska kanavat ovat niin tukossa. Tai vielä toinenkaan hoito. Hän kertoi myös asiakkaasta, johon seitsemän ensimmäistä hoitokertaa eivät vaikuttaneet, mutta heti kahdeksas vaikutti. Yleensä on vaan niin, ettei asiakkaalla ole mielenkiintoa tulla takaisin, jos ei koe saavansa mitään apua tai minkäänlaista vaikutusta ensimmäisestä tai toisesta hoidosta. Aivan ymmärrettävää. Mutta ehkä heidän juuri olisi hyvä kokeilla useamman kerran.