Keskustelemisesta vielä

Vietin iltapäivää kahden sukulaiseksi laskettavan, itseäni vanhemman naisen kanssa. Seura oli hyvää, mutta tällä kertaa huomioin ihan erityisesti heidän tapaansa keskustella. Sitä, mistä he puhuivat ja miten. Sen tiesin jo ennestään, että mistään syvällisistä aiheista heillä ei ole tapana puhua. Enimmäkseen keskustelu pyöri matkustelun, kulttuuritapahtumien ja julkisuuden henkilöiden ympärillä. Niistä minulla ei ollut juuri sanottavaa, mutta kuuntelin sujuvasti. Samalla mietin, kuinka hämmästyttävällä tavalla he puhuivat asioista oman minänsä kautta silti sanomatta itsestään juuri mitään.

Minulla on suuria ongelmia osallistua tällaisiin keskusteluihin. Yksi ongelma on se, että minua ei kuunnella. Lopetan puhumisen hyvin nopeaan, jos keskustelukumppaneista tulee sellainen tunne, että he eivät kuuntele mitä minä sanon. Puhuminen sellaisille ihmisille on ihan turhaa, yhtä hyvin voin olla hiljaa. Samoin, jos minulle tulee tunne, ettei ketään kiinnosta minun asiat tai mielipiteet, en minä niitä kenellekään tyrkytä. Ja sellainen tunne helposti tulee, kun sanomisiani ei kuunnella eikä minulta koskaan kysytä mitään. Kaiken tämän seurauksena he tuskin tietävät juuri mitään minusta, tai tuntevat minua. Ehkä he eivät menetä siinä yhtään mitään.

Taas kerran keskustelu siis liikkui kertakaikkisen kevyellä tasolla, enkä päässyt kaipaamaani syvällisyyteen. No, se oli odotettavissakin. Olen kovasti yrittänyt miettiä miksi kaipaan syvällisiä keskusteluja niin kovasti. En tiedä miksi juuri nyt kaipaus on niin suuri, mutta ylipäätään sellaiset keskustelut avartavat omaa ajattelua niin kovasti, että ne aika ajoin tekevät hyvää. Tuulettavat päätä ja antavat lisää pureskeltavaa omalle ajatustoiminnalle. Ne nyrjäyttävät omia, paikalleen juuttuneita ajatuskulkuja vähän eri raiteille. Sitä minä kaipaisin juuri nyt.