Luontosuhde

Välillä pysähtelen miettimään ajatusta, että joidenkin ihmisten on tasaisin väliajoin päästävä luontoon latautumaan. Missä se sellainen luonto oikein on? Vaikuttaa siltä, että sinne on aina matkaa, ja matka on taitettava autolla.

Okei, myönnetään, kyllä minäkin nautin vierailuista kansallispuistoissa ja muissa kaukaisemmissa kohteissa aina silloin tällöin.

Silti, luonto on minun ympärilläni joka päivä, olkoonkin että se on kaupunkiluontoa. Yksi keskeinen osa, jota ei usein voi olla huomioimatta, on sää, aurinko ja tuuli ja kaikki. Se tulee iholle, ihan kirjaimellisestikin, heti kun astuu ovesta ulos. Ulkona on myös meidän puutarha, jossa voi seurata niin flooraa kuin faunaakin. Yritän pitää suhteeni meidän puutarhaan enemmänkin ihmettelevänä ja ihastelevana kuin hallitsevana. Minulla ei ole tarvetta leikkiä jumalaa ja päättää mitä puutarhassa kasvaa, missä järjestyksessä, koossa ja paikassa. Toki minä istutan ja kylvän, mutta se ei ole ollenkaan totista touhua, kuten ei kitkeminenkään, tai harventaminen, karsiminen tai leikkaaminen. Ehkä totisinta touhua on kompostointi, lempiharrastukseni, joka palauttaa aina takaisin maan pinnalle ja perusasioiden ääreen kuin vaan mahdollista.

Välillä menee pitkiäkin aikoja, etten käy puutarhassa ollenkaan. Talo on tien ja puutarhan välissä, joten sisälle pääsee kulkematta puutarhan läpi. Puutarha ei edes näy meidän ikkunoista, vaan tie, jonka takana on puisto keinuineen ja talvella luisteluratoineen. Puiston laidalla kasvaa komeita vaahteroita, jotka antavat maisemaan oman lisänsä eri vuodenaikoina. Samoja upeita vaahteroita kasvaa työmatkani varrella, se tosin on vain 10–15 minuutin kävelymatka.

Alkumatkasta kuljen ojanvartta, puusiltaa ojan yli. Talvisin sillä kohden voi tervehtiä sorsalaumaa, kesäksi ne häippäsevät järven rantapöheiköihin, tai jonnekin. Oja saa alkunsa järvestä, jonka rannalla on vuosikymmeniä sitten haudattu kaatopaikka. Kukaan ei taida tietää mitä sieltä valuu järveen. Joka tapauksessa järvi on oikein hyvä lintujärvi, mistä johtuen ihan kotikulmilla liikkuu varsinkin keväisin ja syksyisin tirppa jos toinenkin. Järven ympäri kulkee oikein hyvä kävelylenkki, ja siinä sitä luontoa on ympärillä yllin kyllin.

Työhuone on vähän vähemmän vihreässä ympäristössä, eikä työhuoneen ikkunoista näy juuri muuta kuin talojen seiniä ja kattoja. Luontoa kasvaakin ikkunan sisäpuolella, ruukuissa. Ja on sitä ulkonakin, viime keväänä seurasin lokkien pesintää ja sitä pientä karvapalleroa, joka pesän ympärillä lopulta hyöri. Aika nopeasti se häipyi katolta, ehkä se on niiden tyyli.

Välillä kyllä käy mielessä, että eikö ikkunasta näkyville tasakatoille voisi perustaa puutarhan mehiläisine ja kaikkineen. Tuskin sen hoitaminen mitenkään mahdotonta olisi, sillä katolla ramppaa porukkaa koko ajan joka tapauksessa. Tosin musta huopakatto voi olla kesällä tosi kuuma, mutta pitäisi sitten valita kasvit sen mukaan.

Se mitä yritän tässä sanoa, on että minä olen enemmän tai vähemmän luonnon ympäröimänä koko ajan. Minun ei tarvitse lähteä erikseen luontoon, vaan riittää kun pidän silmäni auki – siinä se on. Tai itse asiassa se on myös minussa, minä olen osa luontoa niin kuin luonto on osa minua. Tunnen syvää yhteyttä luonnon kanssa, olkoonkin että se on kaupunkiluontoa, mutta luontoa yhtä kaikki.