Sitä saa mitä tilaa

Tässä taannoin mainitsin tai ehkä oikein voivottelin täällä blogissa, että kaipailen kunnon syviä keskusteluja, mutta niihin ei tunnu kenelläkään olevan aikaa. No mutta kappas, olipas hyvä että avasin suuni. Miten keskustelukumppanit olisivatkaan voineet ilmaantua, jos en olisi heitä ääneen kaipaillut. Yksi ihana ihminen ilmoittautui sähköpostilla, ja hänen kanssaan olemme jatkaneet välillä tosi intensiivistäkin keskustelua kirjoittelemalla. Toivottavasti pääsemme jossakin vaiheessa myös tapaamaan, sillä sähköposti on vähän jäykkä keskustelualusta, vaikka omat hyvät puolensa silläkin on.

Toinen keskustelukumppani ajeli tänään tänne minua tapaamaan. Me olemme tavanneet kerran aiemminkin ja pidin häntä hurjan mielenkiintoisena ihmisenä, mutta sitten yhteys katkesi. Enkä itse asiassa tiennyt että hän on hän, että olemme tavanneet, mutta toki muistin hänet melkein heti kun näimme tänään. Meillä oli ihana päivä, minulla ainakin. Kävimme lounaalla, kuljeskelimme luonnon helmassa, istuimme ja rupattelimme, olimme paljon hiljaa ja tuijottelimme jäistä vapautuvalle järvelle.

Tuntuu kuin nämä keskustelut olisivat täyttäneet minut taas, että en ole enää mitään vailla. Elämä on ihanaa ja maailmassa on kaikki hyvin. Lämmin kiitos teille molemmille. Ja myös niille, jotka edes varttisekunnin miettivät, miten voisivat vastata keskustelun kaipuuseeni.

Entistä paremmin näen, että en pärjää yksin – ja kun nyt sanon yksin, en oikeasti tarkoita yksin vaan ilman samanhenkisten sisarten seuraa. Ehkä veljetkin käy.