Puista

Naapurustossa on talo, jossa vierailemme säännöllisesti, olemme vierailleet jo pitkään. Talon pihassa on systemaattisesti kaadettu vanhoja puita niin, että siellä ei ole enää jäljellä kuin matalaksi leikatut omenapuut. Vanhojen, korkeiden puiden puuttumisen takia tunnelma pihassa on kertakaikkisen outo. Jotakin ihan oleellista puuttuu, eikä kyse ole pelkästään siitä, että silmä kaipaa kontrastia matalille kasveille. Kyse on isosta puutteesta myös energeettisellä tasolla. En ole ihan varma mitä se on, mutta joitakin arvauksia minulla on. Jos joku tietää paremmin, kommentointi on erittäin tervetullutta.

Viime aikoina on alettu ymmärtää entistä paremmin, millaisia verkostoja puut muodostavat keskenään mutta myös muiden kasvien kanssa maan alla. Kyseisessä pihassa on ymmärtääkseni enemmän kyse jostakin maanpäällisestä. Kenties puiden aurasta, isoilla puillahan on ihan mahtava elektromagneettinen kenttä, jossa ihmisen on hyvä olla. Siitä kentästä pääsee nauttimaan puiden lähellä, niiden alla, ja etenkin jos halailee puita tai ihan vaan muina henkilöinä nojailee niiden runkoon. Isojen pihapuiden alla tulee hyvin turvallinen tunne, ne suojelevat meitä. Tällaisen suojan puuttuessa piha tuntuu autiolta ja vähän turvattomalta.

Suomessa on noin 4500 puuta jokaista asukasta kohden, joten puista ei ole pulaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että metsää voidaan hakata määrättömästi teollisuuden tarpeisiin. Oleellista on myös, missä puut kasvavat, ja millaisia puut ovat. Vanha pihapuu on ihan eri asia kuin istutetun metsän puu. Pihapuut ovat kuin hyvän ystävän ja vahtikoiran yhdistelmiä. Intiassa on noin 28 puuta jokaista asukasta kohden, mikä kertoo siitä, kuinka paljon asukkaita ja kuinka vähän puita siellä on. Intiassa puita istutetaan paljon, ja sillä onkin hurja kiire. Siellä puut ovat ainoa järkevä keino laskea lämpötilaa, joka tänäkin kesänä on jo noussut yli 50 asteeseen. Siellä puut toden totta suojaavat, antavat varjoa paahtavassa helteessä. Samalla puut puhdistavat Intian saastunutta ilmaa ja vapauttavat happea.

Yksi suosikkipuistani on työpaikan pihassa kasvava valtavan suuri poppeli. Usein sen ohi kävelee puuhun liikoja huomiota kiinnittämättä, mutta siitä huolimatta kyseinen puu on tärkeä. On vaikea sanoin kuvata, millainen vaikutus kyseisellä puulla on. Vaikutus on suuri, sen tiedän, eikä puuta tarvitse kaataa että tunnistan sen.

Pörriäisistä

Olen aina ollut perso mansikoille. Niinpä lapsena vierailin kesämökin mansikkamaalla säännöllisin väliajoin. Joskus alle kouluikäisenä mansikkamaan laidalla oli ampiaisten maapesä. Isä opetti, että pesään ei kannata kävellä, eikä itse asiassa ihan lähelle mennä. Lisäksi kannattaa muutenkin liikkua rauhallisesti ettei ampiaiset hermostu, eikä missään tapauksessa pidä huitoa tai juosta. Näillä ohjeilla pärjäsimme hienosti, eikä meillä, ampiaisilla ja minulla, ollut koskaan keskinäisiä ongelmia. Ne eivät olleet kiinnostuneita minusta, enkä minä niistä.

Lapsuuden mansikkamaa tuli mieleen, kun maalasin meidän talon sokkelia. Sen vieressä on iso vattupuska, joten änkesin itseni ja vanhan saunajakkaran sokkelin ja vattupuskan väliin. Siinä istua kökötin. Korvan vieressä surisi ja pörisi, sillä vattu oli juuri parhaimmillaan kukassa. Vähän luulen, että joku heikkohermoisempi olisi ollut vaikeuksissa, eikä olisi pysynyt paikoillaan pörinän keskellä. Minun oli kuitenkin helppo olla, sillä tiesin hyvinkin, etteivät pörisijät olleet millään tavalla kiinnostuneista minusta, vaan niillä oli ihan toiset jutut mielessä.

Pörriäiset ovat tärkeitä. Niiden määrä on pelottavassa laskussa rikkakasvien torjuntaan käytettyjen glyfosaattien ja muiden, osin vielä tuntemattomienkin seikkojen takia. Ilman pölyttäviä pörriäisiä olemme melkoisessa pulassa. Ehkä olette nähneet kuvia, joissa ihmiset pölyttävät kukka kerrallaan ilmeisesti hedelmäpuita alueilla, joilla kaikki pölyttäjät ovat jo kuolleet. Kuvat ovat pelottavia, ja niiden jälkeen korvan juuresta kuuluva pörinä vattupuskassa on enemmän kuin tervetullutta.

Tavaraa kadoksissa

Minä olen ihminen, joka ei yleensä hukkaa mitään. Hanskat ja sateenvarjot, kynät ja kaikki pysyvät tallella, enkä levittele niitä pitkin maailmaa. Mutta sitten aina välillä jotakin katoaa ihan käsittämättömällä tavalla. Tänä keväänä olen kaivannut ja etsinyt isoa Perennat-kirjaa, joka on ollut erinomainen apu puutarhan suunnittelussa ja lajien tunnistamisessa. Eikä niin iso kirja voi kadota mihinkään, mutta niin vaan on, että en löydä sitä mistään. Toisaalta on etäisesti mahdollista, että olen lanannut sen jollekulle, mutta asiasta ei ole mitään muistijälkeä. Tänään etsin pitkään yhtä yksittäistä pellavapyyhettä, jota olen viimeksi käyttänyt viime kesän joogaretriitissä. Ei löydy mistään. Ei se haittaa, on meillä muitakin pyyhkeitä, mutta se vaan tässä ihmetyttää, että miten voi pyyhe kadota jäljettömiin. Miksi se ei ole omalla paikallaan? Mikä ihmeen kotitonttu täällä hiipparoi ja jemmaa tavaraa. Siippa se kotitonttu ei ole, siitä olen varma.

Kysymys ei ole siitä, ettenkö voisi päästää tavarasta irti. Menköön, en minä sitä. Se kuitenkin häiritsee, kun on oppinut ajattelemaan, että fyysiset esineet eivät noin vain lakkaa olemasta. Ne eivät yleensä katoa savuna ilmaan. Niin että mihin ne sitten oikeasti ovat menneet? Ehkä on vaan päästettävä irti halusta tietää ja hyväksyttävä ilman kysymyksiä ja ihmettelyä, että niitä ei enää meillä ole.

Niin, ja sitä pyyhettä olisin kaivannut, koska edessä on viikonloppu kundaliinijoogaa Saarijärven joogaopistolla. Tällä kertaa olen toinen opettajista.