Ulossulkemisia

Muutaman viime päivän aikana on sekä töissä että vapaa-ajalla tullut eteen useampiakin tilanteita, joissa minut on suljettu ulos, koska en kuulu joukkoon. Aiempien omien valintojeni seurauksena minua ei oteta mukaan, ei leikitä minun kanssani. Tavallaan se on ihan ymmärrettävää, ihmiset rajaavat omia ryhmiään ja pysyvät porukoissaan. Mutta on se samaan aikaan tosi rumaakin. Eikö kaikkien kanssa pitäisi leikkiä?

Tai ehkä kaikkien kanssa leikittäisiinkin, jos kyse ei olisi aina lopulta resurssien jakamisesta. Jos tuo otetaan mukaan, meille muille jää vähemmän. Jaetaan niukkuutta mahdollisimman pienen porukan kesken. Se vaan ei ole erityisen fiksua toimintaa, sillä jakaminen on kaiken runsauden alku ja juuri. Se vaan on helppo unohtaa, kun keskittyy pitämään kiinni omistaan. Niin käy minullekin usein.

Vaikka ulossulkemiset hyvin ymmärtääkin ja näkee mistä ne johtuvat, tuntuvat ne silti pahalta. Enkö minä voisi olla se, jonka kanssa kaikki haluavat leikkiä, jota haetaan ulos ensimmäisenä? No en voi, en ole koskaan ollut ja tuskin tulen tässä elämässä enää olemaan. Niin se vaan on.