Tarkoitus
oli osallistua eilen online-sadhanaan. Yhden online-sadhanan väliin jääminen
riitti, ja mieli alkoi jo kaivata siihen puuhaan, vaikka sitten oman läppärin
äärellä. Mikään varsinainen yllätys ei ollut se, että heräsin hyvissä ajoin,
aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Olin siis valmiina omalla joogamatollani jo
puoli tuntia ennen sadhanan aloitusaikaa. Linkki sadhanaan oli viikon vanha,
mutta odottelin uutta. Klikkailin ja etsin. Uusi tapahtuma tuli, mutta siinäkin
vanha linkki. Siinä vaiheessa, kun sadhanan olisi pitänyt alkaa viisi minuuttia
sitten, kyllästyin. Laitoin läppärin kannen kiinni, ja aloitin oman.
Voi olla,
että olin turhan hätäinen, ja jos olisin jaksanut odottaa vielä pari minuuttia,
uusi linkki olisi päivitetty sivuille. Siltä se ainakin jälkikäteen saamieni
tietojen valossa näyttää. Mutta ei, en pystynyt. Ymmärrän hyvin, että välillä
sadhanan alku viivästyy, mutta sitä en ymmärrä, ettei näitä valmistelevia
toimenpiteitä voida tehdä ajoissa. Minusta ne olisi voinut laittaa kuntoon jo
edellisenä iltana. Odottaminen aamulla lisää vaan turhaa epätietoisuutta ja
hämmennystä.
Sadhanan
vetäminen kaikkine valmistelevine toimenpiteineen on sevaa, yhden sortin
vapaaehtoistyötä. Sille ei oikein ole olemassa hyvää suomen- tai
englanninkielistä nimeä – meidän kulttuureissamme kun ihan vastaavaa ei ole
olemassa. Kerran juttelin intialaisen, Suomessa asuvan ystäväni kanssa
kulttuureiden välisistä eroista, ja hän oli sitä mieltä, että meille
länkkäreille on hyvin vaikeaa tai miltei mahdotonta ymmärtää seva. En minäkään
väitä sitä ymmärtäväni, yritän vaan hahmotella mitä se voisi olla. Ehkä.
Ja samalla voin olla väärässä.
Mikä
tahansa antaminen tai vapaaehtoisesti tehtävä työ ei ole sevaa. Jotkut pitävät
kaikkea hyväntekeväisyyttä ja lahjoittamista sevana, mutta niin ei ole. Sevaa
ei ole myöskään opettajakoulutuksen pakolliset keittiövuorot: seva ei ole
kenenkään käskemää tai pakollista. Se lähtee aina omasta halusta palvella. Ja
siinä taas toinen huono sana. Kun puhutaan palvelemisesta, herää mielikuva
alempiarvoisesta palvelijasta, siis suhteesta herran ja palvelijan välillä.
Miten kuvata omasta halusta ilolla tehtyä palvelemista? Kun näkee jumalan
kaikkialla, myös toisissa ihmisissä, ja haluaa palvella jumalaa heissä
asettumatta millään tavalla heidän alapuolelleen, alamaiseksi. Kun toisten
ihmisten palveleminen on suuri rakkaiden teko, jonka vastalahjaksi ei odota
mitään. On vain riemu ja täyttymys siitä, että saa palvella toisia.
Seva on
toisten ihmisten ja välillä koko luomakunnan palvelemista ilolla ja
rakkaudella. Jos siinä ei ole ilo ja rakkaus mukana, se ei ole sevaa. Sevaa ei
voi tehdä velvollisuudesta tai vastentahtoisesti. Muita asioita voi, mutta ei
sevaa. Joskus ihmiset ajattelevat, että vapaaehtoistyötä ei tarvitse tehdä niin
tarkasti, hyvin ja huolella kuin jotain muuta, sillä sitä tehdään muiden
asioiden ohella ja tosiaan, vapaaehtoisesti. Mutta sevan kohdalla niin ei
välttämättä voi ajatella. Miten voisi tehdä rakkauden tekoja
puolihuolimattomasti, vähän sinne päin?
Joka
tapauksessa, ensi lauantaina uusi yritys. Tajusin myös, vihdoin ja viimein,
että kaikki maailman online-tunnit ovat minulle avoinna. Voin osallistua mihin
vaan, jos vaan saan maksut toimimaan, ja maksuttomiin juttuihin jos tekniikka
pelittää. Saattaa olla, että ensi viikolla kokeilen jotakin muutakin online
kuin sadhanaa. Katsotaan.