Jännitystä

Tänä aamuna oli jälleen minun vuoro vetää aamusadhana. Mukavaa oli se, että osallistujia oli minun lisäkseni kahdeksan. Joskus on vaan pari-kolme, ja vaikka sekin on tosi hyvä ja hienoa, niin mitä monempi sen kivempi, menee tämä asia. Erityisen mukavaa oli myös se, että paikalla oli ainakin kolme ensikertalaista. Toivottavasti heistä edes joku innostuu tulemaan vielä toisenkin kerran aamusadhanaan. Ja ehkä kolmannenkin.

Paikalla oli myös kaksi minun omaa kundaliinijoogaopettajaani. Sekin oli tosi mukava juttu, mutta samalla vähän jännittävää. Jostain kumman syystä. Huomasin hyvin, että en ollut ollenkaan niin rento kuin olisin voinut olla, ja mieleen puski ajatus siitä, kuinka paljon parempia he kumpikin ovat ohjaamaan ja pitämään sadhanaa. Ihmekös tuo, molemmilla on hurjan paljon enemmän kokemusta.

Kun asiaa oikein ajattelee, on jännitykseni ihan järjetön reaktio. Molemmat opettajani ovat mitä sydämellisimpiä ihmisiä, jotka eivät todellakaan olleet tulleet paikalle arvostelemaan tai arvioimaan miten minä sadhanasta suoriudun. Veikkaan että he tuskin edes huomasivat minua siellä edessä, vaan uppoutuivat Japjiin, kriyaan ja mantroihin aivan täysin. Sadhana on yhteinen asia, henkilökohtainen ja samalla jaettu kokemus, ei mikään kilpailu, hyvänen aika sentään.

Muistan hyvin, kun joskus alle kouluikäisenä olin perheeni kanssa käymässä maalla. Olimme äitini kotitalossa, jossa serkkujeni perhe asui. Jossain vaiheessa äitini totesi ylpeyttä äänessään: ”Meidän Jagdev on oppinut lukemaan”. No sitä piti sitten testata, minä sain eteeni jonkin tekstin, ei mitään mielikuvaa minkä, mutta ehkä jonkin sanomalehden sivun. Ja siitä olisi pitänyt lukea jokin otsikko. Kaikki katsoivat minua, odottivat hiirenhiljaa että lukisin mitä paperissa luki. Mutta en minä osannut vaikka kuinka yritin. Ja kun aikani olin yrittänyt, jouduin sanomaan ääneen että en osaa. Kaikki kääntyivät pettyneinä pois, ja saatoin kuulla heidän ajatuksensa: ”Ei se oikeasti osaakaan lukea”, ja samalla tuntea äitini nolouden ja häpeän. En tiedä johtuiko se siitä, että kaikki tuijottivat ja odottivat ja minua alkoi hermostuttaa, vai siitä että tekstinpätkä ei koostunut mistään helpoista ja lyhyistä sanoista, vai molemmista.

Joskus tuntuu, että elän samaa tilannetta uudestaan ja uudestaan. Eikun ei, ei se niin mene. Pikemminkin elän uusia tilanteita, joissa yritän uudestaan ja uudestaan osoittaa muille, että kyllä minä osaan lukea. Vaikka gurmukhinkielistä Japjia, jos niikseen tulee. Taitaa vaan olla niin, että kukaan ei enää epäile minun lukutaitoani. Minä vaan jatkan edelleen taitoni todistelua.