Tekonaurua

Kun joogaharjoituksessa pääsee oikein sisäänpäin kääntyneeseen, meditatiiviseen tilaan, joogaopettajan ohjeet tuntuvat tulevan jotenkin suoraan perille ilman että niitä liiaksi arvioi. Oli opettajan ohje mikä hyvänsä, sitä alkaa toteuttaa miettimättä, pystyykö asanan tekemään, miltä se tuntuu ja tykkääkö siitä vai ei. Sen vaan tekee. No tietenkin terve itsesuojelu on läsnä koko ajan, mutta on käynyt niinkin, ettei joskus muista ettei pysty jotakin tekemään, ja sitten sen vaan tekee. Ja samalla huomaa, että se on ehkä ollutkin mieli, joka on vastustanut kyseistä asanaa. Tai sitten keho on vaan lopulta valmis tekemään sen.

Joka tapauksessa, yritän tässä esittää sellaisen huomion, että on tosi tärkeää mitä joogaope ohjatessaan sanoo, koska joogaajat tekevät juuri sen. Huomasin sen konkreettisesti harjoituksessa, jonka yksi osa on nauraminen selinmakuulla. Kundaliinijoogassa on monia harjoitussarjoja, joihin kuuluu muutaman minuutin naurupätkä. Usein se tehdään jonkin aika tiukan vatsakeskukseen kohdistuneen harjoituksen jälkeen, niin että etenkin vatsa saadaan rentoutumaan ja mukavan tuntuiseksi. Ja tuleehan siitä kokonaan hyvä olo. Yleensä joogaope ohjaa naurun niin, että hän kehottaa joogaajia nauramaan vatsanaurua, ja aloittamaan tekonaurulla joka pian muuttuu ihan oikeaksi nauruksi. Ja nopeasti se muuttuukin, kun kuuntelee muiden naurua, joka tarttuu.

Kerran kuitenkin joogaope ohjasi nauramisen niin, että hän vaan kehotti nauramaan tekonaurua, jossa vatsa saa pomppia. Ja tekonaurua siitä tuli! Huomasin, että minä ikään kuin tein naurun fyysisesti niin kuin pitikin, mutta yhtään hauskaa se ei ollut. Ei, vaikka kanssajoogaajat hirnuivat vieressä. Se pysyi tekonauruna loppuun asti, enkä keksi sille mitään muuta syytä kuin sen, että tekonaurua ope pyysi nauramaan. Sitä tilattiin, sitä tuli.