Lukunurkka

Luin juuri loppuun Malala Yousafzain kirjan I am Malala, englanniksi. Malala on, niin kuin varmasti muistatte, pakistanilainen nuori nainen, joka sai viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon. Kirjaa voisi varmasti kutsua elämäkerraksi, mutta koska Malala on vasta 17-vuotias, tuntuu se vähän hassulta lajityypiltä. Eikö elämäkertoja kirjoita jo elämänsä ehtoopuolella olevat ihmiset? Tai siis toimittajahan kirjan on kirjoittanut, mutta se kertoo Malalan tarinan. Ja Malalan isän tarinan samalla. Ja Pakistanin tarinaa myös. Itse asiassa kirja on tosi mukava pläjäys Pakistanin historiaa ja kulttuuria. Ja viime aikaisia tapahtumia, sillä minun ainakin on myönnettävä, että en ole erityisen tarkkaan, tai juuri ollenkaan seurannut talibanien tekemisiä Pakistanissa. Kirjan myötä siitäkin puolesta tuli ihan riittävä katsaus.

Jotakin jännittävää on Malalan tarinassa. Siinä, että hänen isänsä perustaa koulun, jota Malala käy hyvin innokkaasti samalla kun hän puhuu ja kirjoittaa tyttöjen koulunkäynnin puolesta. Hänen äitinsä on luku- ja kirjoitustaidoton. Taliban räjäyttelee kouluja ja Malala puolustaa tyttöjen ja poikien oikeutta käydä koulua. Kunnes palatessaan koulubussilla kotiinsa, talibanmies ampuu häntä päähän. Malala ei kuole, vaan hänestä tulee entistäkin tunnetumpi lasten koulunkäynnin puolestapuhuja. Hän perustaa Malala-säätiön, tapailee tunnettuja valtionpäämiehiä ja riitelee pikkuveljiensä kanssa.

Toinen mukavalukuinen kulttuuripläjäys samalta seudulta on jokin aika sitten lukemani The Kabul Beauty School. Se kertoo amerikkalaisesta naisesta, joka lähtee vapaaehtoistyöhön Afganistaniin – leikkaamaan hiuksia. Hän perustaa kampaamon ja kauneuskoulun, sillä talibanin jäljiltä tällaista toimintaa ei Kabulissa enää ole. Hän kouluttaa kampaajiksi nuoria naisia, jotka näin voivat alkaa ansaitsemaan rahaa perheelleen. Tämäkään kirja ei ole fiktiota, vaan kertoo kuinka Debbie Rodriguez asettuu Kabuliin, menee naimisiin siellä, ja joutuu aikanaan sieltä lähtemään.

 Hassua, miten nämä kirjat ovat käsiini kulkeutuneet. Ostelen jonkin verran pokkareita, ja luettuani ne jätän niitä juniin, hotelleihin tai erilaisiin saa ottaa –hyllyihin. Ja annan vaihdossa, jos saan tilalle jotakin muuta luettavaa. Tai annan, vaikka en saisikaan vaihtarikirjaa.

Käsiini osui ja luin kolmannenkin kirjan, jonka ajattelen olevan jotenkin samaa sarjaa. Kirjan nimi on Ammagaru, ja se kertoo lähetyssaarnaajaksi Etelä-Intiaan 1950-luvulla lähteneen Aune Hynyn tarinan. Hän perusti Intiaan lastenkodin ja koulun, ja auttoi valtavaa määrää lapsia ja aikuisiakin, joilla ei ollut juuri mahdollisuuksia elämässään. Intiaan lähdettyään hän kävi vielä Suomessa, mutta eli koko elämänsä siellä. Kirja pisti minut moneen kertaan miettimään, ja oikeastaan mietin samaa asiaa vieläkin. En nimittäin ole Raamatun lähetyskäskyn ja lähetystyön suuri ystävä, ja minusta ne johtavat monella tavalla ongelmallisiin asioihin. Mutta sitten se pyyteetön työ, jota Aune Hyny teki köyhien lasten ja heidän perheittensä auttamiseksi, ei voi olla tekemättä vaikutusta, enkä sitä voi pitää vääränä tai huonona asiana. Olen siis joutunut miettimään mielipiteitäni ja suhtautumistani vähän uudelleen, tuulettamaan niitä, ja se on aina tervetullutta.

Viikonloppuna sain luettavakseni ja kommentoitavaksi joogaan liittyvän kirjan käsikirjoituksen. Mutta siitä lisää joskus kesällä, kun se on putkahtanut painokoneista ulos.