Kirtan vai mantrameditaatio

Usein minulla on asioista mielipide. Siitä riippumatta, liittyvätkö asiat minuun millään tavalla, ja kysyykö mielipidettäni kukaan, tai onko kukaan siitä millään tavalla kiinnostunut. Silti se löytyy. Mutta ihan kaikesta en aina hoksaa tai ehdi ajatella, että mitä mieltä olen. Yksi sellainen asia on ollut aamusadhanan mantrat. Voi kuulostaa sikäli vähän hullulta, että olen pyrkinyt olemaan sadhanan vakikävijä ja innokas vetäjä nyt jo vuosia. Ja silti en ole tätä asiaa loppuun asti ajatellut.

Sen olen kyllä huomannut, että jotenkin häiriinnyn, jos sadhanassa on livesäestys, ja koko homma menee räminäksi, kilkutteluksi ja kalkutteluksi ja mantraaminen huutamiseksi. Ei hyvä. Enpä tosin sellaiseen ole usein törmännytkään, mutta Frantsilan opekoulutuksessa törmäsin. Kanssajoogaajani kuvasi asiaa osuvasti jotenkin niin, että sadhanamantrojen idea on kääntyä sisäänpäin ja samalla tuntea yhteisyys mantrojen äänivärähtelyn kautta pikemminkin kuin yhdessä musisoimisen kautta. Voi kuulostaa pieneltä erolta, mutta käytännössä se on huikea.

Vasta kun oma joogaopettajani sanoi, että hänestä sadhanamantrat on mantrameditaatio, ei kirtan, koko juttu aukesi minulle. Toden totta, jotkut pitävät sadhanan mantraosuutta ihan ääneen lausutusti kirtanina. Mutta minä olen opettajani kanssa samoilla linjoilla, minusta ja minulle sadhanamantrat on pitkä mantrameditaatio, jossa mantra vaan vaihtuu. Se ei ole musisoijien esiintymistä tai hauskaa jammailua – toki se voi jollekin sitäkin olla, mutta ei silloin ihan vastaa minun käsitystäni sadhanamantrameditaatiosta. Joskus myös kirtan muistuttaa kovasti mantrameditaatiota ja vastaavasti mantrameditaatio alkaa lähestyä kirtania. Ja hyvä niin, ei niitä tarvitse tiukasti määritellä tai lokeroida tietynlaisiksi. Silti niissä usein on ihan keskeinen ero, ja luulen että kanssajoogaajani on oikeassa, että se ero löytyy siitä, suuntautuuko keskittyminen ulos- vai sisäänpäin.

Tätä mieltä olen tänään.