Töihin

Huomenna loppuu tämä lomailu ja palaan työpaikalle. Ihan varsinaista ja virallista lomaa minulla, pätkätyöläisellä, ei ole ollutkaan, vaikka pari viikkoa ja muutaman päivän päälle olen ihan omin lupineni lomaillutkin. Ei kukaan oleta minun olevan koko kesää töissä, enkä tosiaankaan jaksa syksyä ilman lomailua.

Töihin on jo kiva palata, vaikka kaikki se työmäärä, joka edessä odottaa, hirvittää vähän. Kyllä se siitä, kun vaan aloittaa jostain ja pääsee tahtiin mukaan taas. Edessä on myös vastuita ja tehtäviä, joita minulla ei ole aiemmin ollut, mutta oletan saavani apua muilta jos menee sormi suuhun.

Kiva on myös nähdä kaikkia työkavereita, kunhan hekin lomiltaan palailevat. He ovat koko homman suola ja syy, miksi töihin on kiva mennä.

Kesäduuni

Minun kesähommani on jo useana kesänä löytynyt näiltä portailta.

Tai jos tarkkoja ollaan, portaita on kahdet, kuvassa vain meidän kotiin vievät, vieressä on myös toiset. En muista montako vuotta siitä nyt on, kun todettiin, että portaat pitää maalata. Maalaaminen on meidän talossa minun hommia, siippa tekee muita asioita, sillä maalaamisen olen varannut kokonaan itselleni.

Raaputin irti vanhan maalin niiltä osin kuin se lähti, ja maalasin portaat pariin kertaan hienolla ja nykyaikaisella kaksikomponenttiepoksimaalilla. Se oli virhe. Hyvältä näytti, mutta ikävä totuus paljastui pikkuhiljaa. Hieno ja nykyaikainen maali ei sopinut yhteen meidän vanhojen portaiden kanssa, sen väri haalistui ja maali kuoriutui irti. Ei auttanut muu kuin alkaa jälleen raaputtaa maalia irti uudelleenmaalausta varten. Nyt maaliksi valittiin ihan perinteinen sokkelimaali. Viime kesänä sain osan portaista raaputettua ja maalattua, ja tänä kesänä pitäisi saada tehtyä loput. Homma edistyy hitaasti, ja sateet häiritsevät sitä aika ajoin.

Kyllästyttää portailla kyykkiminen huonoissa työasennoissa, ja saman homman tekeminen uudelleen. Mutta ei auta, portaista on tullut minun aurinkoisten kesäpäivien puuhastelun paikka. Vanha maali irtoaa vähän kerrallaan, pienen pieninä siruina. Kohta alkaa olla ensimmäisen maalikerroksen aika. Ensi kesänä – vihdoin – jotakin muuta duunia. Jos vaikka raaputtaisin ja maalaisin pihalta kellariin vievät portaat.

Kolmas Suriya Kriya ja väsyneet jalat

Jotain kesän säästä ja sen myötä olotilasta kertoo varmaankin se, että tänään oli kolmas peräkkäinen aamusadhana, jossa teimme Suriya Kriyan. Samannimisiä Kriyoja on ainakin kaksi, ehkä enemmänkin, ja ne keskittyvät tuomaan meille lämpöä, valoa ja aurinkoenergiaa ylipäätään. Sitä kai nyt sitten tarvitaan, kun kundaliinijoogaopettajat toisistaan tietämättä valitsevat saman harjoituksen.

Tämän aamun Suriya Kriyassa piti tehdä 26 sammakkoa. En muista koska viimeksi minulta on jäänyt sammakot tekemättä loppuun asti, mutta tänään jäi. Sen verran jaloissa tuntui vielä eilinen 80 kilometrin pyöräily, ja koko pyöräreissu ylipäätään, etteivät sammakot lähteneet loikkimaan kovinkaan kevyesti. Myös pyykin peseminen on ollut työlästä, koska pyykkikone on yläkerrassa ja portaiden nousu tuntuu jaloissa. Kyllä ne siitä pian toipuvat, ja sitten onkin mukava lähteä taas pyörälenkille. Mutta ei vielä, ensin pitää levätä.

Edessä viimeinen etappi

Ajelimme Ahvenanmaan pääsaaren läpi, kun ensin olimme yöpyneet Eckerössä Ida-nimisessä mökissä.

Pieni takaisku oli se, että Eckerön satamakauppaa ei olutkaan enää olemassa, joten emme saaneet aamiaista. Tai jotakin meillä sentään oli, ja ostimme jugurttia golfkentän kaupasta. Mutta kunnon aamiaisen söime vasta kun olimme aamulla ajaneet 30 kilometriä kauppaan. Leipää teki mieli, muta kaikissa valmiissa leivissä oli lihaa. Otin leivästä lihat pois, ja syötin ne siipalle. Ehkä ei ihan paras mahdollinen tyyli olla kasvissyöjä, muta hätä ei lue lakia.

Tänään ajamme Vuosnaisten satamasta Turkuun, ja sitä junalla kotiin. Matkaa tulee noin 80 kilometriä. Sitten se on siinä, meidän kesälomamatka. Juurihan se alkoi, ja tänään se jo loppuu.

Norrtälje

Eilen ajelimme seuraavaan matkakohteeseen, Norrtäljeen. Matkaa oli noin 50 kilometriä vastatuuleen. Tuulet vähän yllättivät meidät, sillä olimme laskeneet sen varaan, ettei täälläpäin yleensä kesäisin tuule pohjoisesta. Muta ei se mitään, ajetaan sitten vastatuuleen. Sekin vähän yllätti, että valitsemillamme pikkuteillä oli niin paljon liikennettä. Ei se meidän kulkua varsinaisesti haitannut, mutta välillä isommilla autoilla oli vaikeuksia ohittaa meidät.

Norrtälje on mukava paikka, vaikka satama onkin purkutöiden ja muiden uudistusmullistusten kourissa. Ehkä sitä tulee vieläkin viihtyisämpi paikka, kunhan saavat sen valmiiksi.

Juu, ei oltu kaupunginhotellissa yötä, vaan kauempana keskustasta.

Tänään matka jatkuu toiset 50 kilometriä pohjoiseen, minkä jälkeen ajelemme taas laivaan.

Laivoissa ja linnoituksella

Varhain eilen aamulla heräsimme laivassa, ja pikaisen aamiaisen jälkeen siirryimme autokannelle maihinnousua varten. Autokannella ajaminen polkupyörällä on aina vähän jännittävää, ja nyt laiva oli sellainen, että jouduimme ajamaan ramppia pitkin ylös päästäksemme laivaan, ja samanlaista epämiellyttävää rampia pitkin alas päästäksemme maihin. Onneksi moottoripyöräilijät, joiden kanssa meidät lastattiin, olivat tosi huomaavaisia ja kohteliaita.

Tukholmassa ajelimme vielä unisen kaupungin läpi pari kilometriä. Ihanat pyöräkaistat! Ajaminen oli tehty tosi helpoksi siellä. Siirryimme odottamaan seuraavan, paljon pienemmän laivan lähtöä. Sillä pääsimme näppärästi Vaxholmiin.

Vaxholmissa siirryimme saman tien lauttaan, jolla pääsimme viereiselle Rindön saarelle. Ajelimme saaren toiseen päähän, jossa sijaitsee Oskar Fredriksborg. Se on tuttu jokaiselle, joka on katsellut maisemia Tukholmasta lähdön jälkeen, siis laivassa. Siippa on halunnut käydä siellä lapsesta asti, ja nyt hän pääsi sinne.

Paikka oli hieno, mutta sisälle linnoituksen ei päässyt, eikä missään ollut mitään tietoa siitä, miten ja milloin sinne voisi päästä. Ehkä sinne ei päästetä matkailijoita. Joka tapauksessa siellä oli mukava käydä. Paikka on siis se, josta on puolustettu Tukholmaan johtavaa syväväylää joitakin satoja vuosia. Linnoituksesta on näkyvissä vain jäävuoren huippu, eli se on suurelta osalta maan alla.

Palasimme takaisin Vaxholmiin, ja söimme mainion lounaan paikallisen intialaisen ravintolan terassilla. Tosi hyvää daalia, juuri sopivasti maustettu. Harmitti, ettei nin hyvässä ravintolassa ollut enempää asiakkaita. Ehkä ihmiset eivät halua ydinkeskustan ulkopuolelle, vaan parveilevat mielummin siellä, ruuhkaisissa ja kallissa ravintoloissa. Vaikka ei tuo intialainen mitenkään kaukana satamasta ja siis keskustasta ollut.

Sitten matka jatkui vielä parikymmentä kilometriä Åkersbergaan, jonne saavuimme juuri sopivasti ennen sateita.

Kesän kohokohta

Ihanaakin ihanampi sadhana taas tänä aamuna. Voiko niitä muunlaisia ollakaan? Ei nyt ihan heti tule mieleen yhtään sadhanaa, joka ei olisi tavalla tai toisella olisi ollut ihana. Paitsi jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin ehkä se opettajakoulutuksen kakkostason sadhana, jossa muusikot pitivät instrumenteillaan niin kovaa metakkaa, ettei mantraamisesta ja meditoimisesta tahtonut tulla mitään.

Jaoimme sadhanan niin, että kanssajoogaaja veti Japjin ja mantrat, minä kriyan. Siinä sai sekä vetää sadhanaa, että osallistua sadhanaan, eli kaksi huippujuttua kerrallaan. Ehkä jaamme jatkossa useamminkin tekemisiä, niin hyvä ratkaisu se oli.

Huomenna on kesän odotettu hetki käsillä, kun pakkaamme pyörälaukut ja pyörät ja lähdemme kohden rannikkoa. Ihan vähän jännittää, olenko ehtinyt ajaa tarpeeksi kilometrejä alle. Kesä kun on mennyt tähän asti johonkin ihan muuhun kuin pyöräilyyn. Jos harjoittelu on ollut liian vähäistä, ja pyöräloman päivämatkat liian pitkiä, tietää se rasitusvammaa johonkin kohtaan jalkaa tai jalkoja. Niistäkin on kokemusta, enkä millään välittäisi sellaisen kanssa ajaa, joten nyt yritän keskustella lempeästi jalkojeni kanssa, että ne suostuisivat nikottelematta tämän retken ajamaan.

Kadonneita ihmisiä

Aina välillä kuulee joogaopettajista tai pitkän linjan joogan harjoittajista, jotka yhtäkkiä jättävät joogan kerta kaikkiaan taakseen ja aloittavat uuden elämän. Kyse voi olla vaikka miten pitkästä prosessista, mutta sivusta katsottuna liike näyttää yhtäkkiseltä, kun joogaopettaja jättää taakseen kaikki tunnit, eroaa joogayhdistyksestä ja ehkä vielä heittää vanhan kännykkänsäkin jorpakkoon, ettei häntä voi joogaihmiset enää tavoittaa. Kun tällaisista ratkaisuita kuulee, alkaa ihmetellä että mitä kummaa on oikein tapahtunut. Ainakin minä alan, ja tulen valtavan uteliaaksi.

Uteliaisuuden takana on tietenkin kysymys siitä, voisiko minullekin käydä niin. Tahtoisin uskoa, että ei, mutta mistäpä minä sen voin varmaksi tietää.

Joogan kertakaikkisen hylkäämisen takana voi tietenkin olla vaikka mitä, mutta yksi mahdollinen selitys on Shakti Pad, henkisen tai viisauden polun kolmas vaihe. Vaiheita on viisi, ja Shakti Pad on siinä mielessä merkityksellisin, että se on eräänlainen joko-tai –vaihe. Joko henkinen kasvu jatkuu, tai sitten ei. Tässä vaiheessa henkisen polun kulkija, vaikkapa joogan harjoittaja osaa ja tietää jo paljon, eli hän ei ole enää mikään vasta-alkaja eikä vietä enää kuherruskuukauttaan joogan parissa. Ja silti tässä vaiheessa monet jättävät kaiken taakseen ja tekevät u-käännöksen elämässään. Tietenkään ratkaisun ei tarvitse olla lopullinen, sillä joogan pariin ja/tai henkiselle polulle voi aina palata – jos ei ole tavalla tai toisella polttanut siltoja takanaan.

Shakti Pad on voiman testi. Vieläkö jaksat jatkaa? Uskallatko ottaa ratkaisevan loikan eteenpäin, vaikka mitään takeita vakaasta maasta jalkojen alla ei ole?

Välitön palaute ja prana

On tosi mukavaa, kun joku tulee joogatunnin jälkeen kertomaan, että tämä oli juuri sellainen harjoitus, jota hän tähän hetkeen tarvitsikin. Niin käy yllättävän usein. Ja olen varma, että kaikki eivät edes anna välitöntä palautetta, eikä tarvitsekaan.

Eilen palaute tuli ihmiseltä, joka oli elämänsä ensimmäisellä kundaliinijoogatunnilla. Hänelle oli joku juuri sanonut, että hänen pitää oppia hengittämään kunnolla. Ja mikä olikaan eilinen aihe: hengittäminen, prana ja keuhkot. Uskon, että hän tulee vielä seuraavallekin kundaliinijoogatunnille. Sitä paitsi vaikka tunnin aihe ei suoraan liittyisikään hengittämiseen, on hengittäminen ihan oleellinen osa jokaista kundaliinijoogatuntia. Siellä kyllä oppii hengittämään.

Kun hengittämistä oikein ajattelee, on se mitä upein lahja. Harvoin sitä vaan tulee ajateltua kovin syvällisesti. Sitä, kuinka me saamme ihan jokaisella sisäänhengityksellä elämänvoiman, pranan lahjan. Ei maksa mitään eikä ole keneltäkään pois. Hengittämisen kanssa ei kannata kursailla tai ujostella, vaan vetää pranaa sisäänsä ihan kunnolla, pitkiä ja syviä hengityksiä. Se pitää meidät terveinä ja hyvinvoivina, ja elämämme rikkaana. Siis pelkkä hengittäminen! Saattaa kuulostaa mainosmiesten puheilta, liian hyvältä ollakseen totta. Kannattaa silti kokeilla, kokeilu saattaa yllättää.