maanantai 9. lokakuuta 2017

Joogista itsepuolustusta



Kyllä, kanssajoogaajan huomiossa saattoi olla jotakin perää, kun hän oli sitä mieltä, että tämä blogi on jäänyt vähän vähäisille päivityksille. Joskus niin käy, eikä siihen ole välttämättä edes mitään syytä. Tosin nyt tuntuu, että elämässä tapahtuu asioita jollakin niin kummallisella tasolla, etteivät sellaiset jutut taivu sanoiksi ja ääneen ihmettelyksi vielä vähään aikaan. Pieniä ja hienovaraisia asioita, jotka kuitenkin pistävät koko universumin järjestystä uusiksi. Tai siltä se tuntuu, ainakin välillä. Välillä sitten taas tulee paha epäusko, ja alan miettiä, että viiraakohan minulla jo tosi pahasti päässä. Mistä senkään voi tietää?

Mutta vaihdetaan aihetta. Voisin vaikka kertoa joogisen itsepuolustuksen kurssista, jolle osallistuin jokin aika sitten. Nelituntisen kurssin opettaja oli sensei Kuldip Singh Khalsa, sama tyyppi joka tekee TAIYO Bodywork-hoitoja. Olen kerran Kuldipin hoidossa käynyt (ja muistaakseni siitä jotakin myös kirjoittanut – anteeksi mutta nyt en jaksa etsitä ja linkittää), ja menen pian taas uudestaan. Kurssille meitä osallistui vain pieni ryhmä, joten se oli kovin intensiivinen. Koko kurssin idea ja keskeinen sanoma oli se, että pysymällä intuitiivisena ja meditatiivisessa tilassa, eikä niinkään tappelemalla vastaan, voi selvitä monesta kiperästä tilanteesta. Toki harjoittelimme myös väkivaltaisen tilanteen väistämistä ja siltä välttymistä monin tavoin.

Jotain ihan älyttömän hauskaa kurssissa oli. En olisi arvannut, kuinka mukavaa voi olla toisten tönittävänä oleminen. Kurssilaisista minä olin lähinnä Kuldipin kokoa eikä minulla ollut mitään erityisesti varottavia ruumiinosia, joten sain toimia hänen harjoitusvastuksenaan moneen otteeseen. Ja se tarkoitti sitä, että sain ekstra annoksen tönimistä osakseni, ja taisinpa saada läpsäytyksen kasvoilleni ja harjoitusveitsen kurkulleni jossain vaiheessa. Mutta älkää nyt tulkitko väärin. Kaikki mitä teimme, oli erittäin kurinalaista toimintaa, ja Kuldip mitä huomaavaisin opettaja. Tunsin olevani hyvissä käsissä ja täysin turvassa koko ajan. Minua ei sattunut millään tavalla, ei missään vaiheessa, vaikka tilanteet olivat välillä vähän yllättäviä. Mutta niin niiden oli tarkoituskin olla, sehän on koko homman pointti. Varautua yllätyksiin niin hyvin kuin yllätyksiin voi koskaan varautua.

Kurssi itsessään oli hauskaa tekemistä, mutta se herätti myös paljon ajatuksia jälkeenpäin. Ihan ensimmäinen oli kysymys siitä, miten väkivaltaan suhtautuisi, jos sellaista eteen osuisi. Totta kai ajattelen, että ei osu kohdalle, mutta mitä jos osuukin. Harjoitusten myötä oli myös kiinnostavaa seurata omaa reaktiota tönimiseen ja kädestä nykimiseen. Vaikka harjoituksen pointti oli pysyä omassa, rauhallisessa tilassa eikä provosoitua, ja vaikka se oli aika helppoakin, huomasin itsessäni kuitenkin reaktion. Ikään kuin välähdyksen silmissä, että älä mulle rupea. Sen, joka on valmis tappelemaan ja pistämään hanttiin viimeiseen asti. Kyllä se oli siinä, ihan heti pinnan alla nostamassa päätään. Mutta se puoli myös väisti heti, kun vaan piti itsensä intuitiivisessa ja rauhallisessa tilassa. Rentona.


Jotakin tällaista. Taas vähän vaikea selittää ja kuvata omia kokemuksia kurssilla. Joka tapauksessa, joogisen itsepuolustuksen harjoittelemista voin lämpimästi suositella kaikille. Toivon myös, että meidän kurssimme saa vielä joskus jatko-osan.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Aina vaan naan



Koska nyt on meneillään leipäviikko, puhutaan leivästä. Ei minulla niin kauheasti siitä ole sanomista, mutta yksi asia kuitenkin. Se on harmistus siitä, että intialaisten ja nepalilaisten ravintoloiden leipävalikoima on täälläpäin maailmaa niin surkea. Tarjolla on naan-leipää. Piste. No okei, tarjolla on naan-leipää ilman valkosipulia ja valkosipulin kera – ja papadumia. Eikä siinä mitään, niin papadum kuin naan-leipäkin ovat parhaimmillaan tosi herkullisia, mutta niin on monet muutkin intialaiset leivät. Valikoimaa olisi, mutta jossain on päätetty, että Suomessa tarjoillaan vain näitä. Missä on kaikki herkulliset rotit, chapatit, parathakset ja gluteenittomat, kauniin keltaiset maissijauhosta tehdyt makki ki rotit? Todennäköisesti leipiä on vielä vaikka minkälaisia, minä tunnen jotenkuten vain nämä.

Hyvät ravintoloitsijat, voisiko edes joskus, erikoispäivinä, saada jotain muuta leipää kuin naania ja papadumia? Please?

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Laita hyvä kiertämään – eiku!



Tilaus verkkokaupasta takkusi vähän, ja hyvitykseksi siitä kauppa laittoi tilaukseni mukaan ylimääräistä. Muun muassa kaksi kaunista rannerengasta, jotka eivät kuitenkaan olleet minun tyyliäni. Kirjoitin rannerenkaiden pussiin ”saa ottaa” ja vein ne joogakoululle. Ajatus oli, että ne voisivat ilahduttaa jotakuta. Pussiin jätin verkkokaupan yhteystietolapun, kun se siellä oli ollutkin. Se oli virhe.

Kun seuraavan kerran kävin joogakoululla, oli pussi rannerenkaineen otettu pois näkyviltä. Pussiin oli myös kirjoitettu syy, ja se meni jotakuinkin näin: joogakoululla ei saa markkinoida tuotteita, joiden markkinoinnista ei ole erikseen sovittu. No voi hyvää päivää. Ensin silppusin roskiin verkkokaupan yhteystietolapun, ja ajattelin neuvotella, josko nyt rannerenkaita voisi tarjota asiakkaille. Mutta sen verran hankalalta sekin tuntui, ja otti päähän niin vietävästi, että paiskasin roskiin myös rannerenkaat.

Tämä nyt vaivaa mieltä, ja tästä on vaikea päästä yli. Ei rannerenkaista, vaan joogakoulun asenteesta ja toimintatavasta.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Mietteitä egosta



Meidän jokaisen ego on kyllä kiinnostava juttu noin joogan yhteydessä. Joskus jotkut sanovat, että egosta pitäisi päästä kokonaan eroon; se pitäisi tappaa ja viskata pois. No ei. Ei mitään osaa itsestään kannata kohdella niin. Me olemme täällä harjoittelemassa elämää yksilöinä, ja juuri ego antaa meille tunteen siitä, että olemme muista erillisiä, yksilöitä. Se on tarkoituskin. Toisaalta ego on hyvä pitää hyvin vaatimattomana, sillä jos se pääsee kasvamaan ja pullistumaan liikaa, alamme kuvitella olevamme jotenkin muita parempia yksilöitä. Se taas ei ole tarkoitus.

En nyt kerro tämän tarinan taustoja, mutta totean vaan lyhyesti, että eräs uusi intialainen ystäväni sosiaalisessa mediassa totesi minulle, että hän on vain tomua jaloissani. I’m only dust in your feet. Kyllä, heti huomasin, että egoni on hengissä ja hyvissä voimissaan. Se tykkäsi kommentista kovasti. Noin muuten olen sitä mieltä, ettei tuollaista saisi sanoa kenellekään. Ensinnäkin se pullistaa kommentin kohteen egoa, mikä ei ole hyväksi kenellekään. Toiseksi, se vähättelee sitä, joka kommentin sanoo. Ei kukaan, ei yksikään ihminen ole tomua toisen jaloissa.

Joogamaailma ei ole mitenkään vapaa egon paisumisesta ja pullistelusta. Joogiset ja henkiset ihmiset ovat ihan yhtä alttiita kasvattamaan egoaan kuin ketkä tahansa muutkin. Ja joskus tuntuu, että jopa alttiimpia. On niin helppo tuntea itsensä paremmaksi ja henkisemmäksi ja nöyremmäksi kuin muut. Siitä voi seurata paradoksi; tunne, että on onnistunut kutistamaan oman egonsa pienemmäksi kuin kukaan muu. Paradoksi on siinä, että jos niin sanoo tai vaikka vaan ajattelee hiljaa mielessään, ruokkii samalla omaa egoaan.

Konsti, jolla oma ego pidetään pienenä kaiken joogaamisen ja meditoimisen keskellä, on toisten pyyteetön palveleminen eli seva. Vapaaehtoistyöksi sitä kai voisi myös kutsua. Jos siis tuntuu siltä, että on päässyt jo aika pitkälle omassa harjoituksessaan, kannattaa ottaa reilu annos sevaa mukaan toimintaan. Ja nyt todellakin puhun pyyteettömästä palvelemisesta, sillä jos sevasta tulee oman egon pönkittämisen keino, ei se ole silloin pyyteetöntä. Tyystin pyyteettömän palvelemisen myötä paremmin muistaa, että ei ole päässyt alkua pidemmälle omalla polullaan, eikä tarvitsekaan päästä. Tämä minulle opetettiin tänä kesänä, ja niin alkoi yhtäkkiä seva kuulostaa erittäin hyvin perustellulta osalta joogista elämänpolkua. Aiemmin se on ollut vaan osa sitä, ilman sen suurempia perusteluja. Tai ehkä pikemminkin voisi sanoa niin, että toisenlaisella näkökulmalla perusteltuna.