perjantai 18. toukokuuta 2018

Käännösprojekti


Tänään alkoi niin iso ja mielenkiintoinen projekti, että huh-huh. Onneksi se on monen ihmisen kesken jaettu projekti, eli kenenkään ei tarvitse tehdä sitä yksin. Kyseessä on kundaliinijoogan opettajamanuaalien, eli harjoituksia sisältävän osan ja tekstiosan kääntäminen englannista suomeksi.

Suomen kundaliinijoogayhdistys käännättää kirjat, ja aika yllättäen minua pyydettiin mukaan käännöstyöhön. Itselleni ei ollut tullut mieleen, että voisin olla mukana kääntämässä, mutta olenhan kuitenkin kääntänyt jo yhden kundaliinijoogakirjan.

Kääntämiseen voi mennä vuosia, kuka tietää. Tällä hetkellä meitä kääntäjiä on kaksi, mutta voi olla että muitakin vielä vapautuu hommaan mukaan. Katsotaan miten homma etenee. Mutta sen vaan sanon, että onpa kiva päästä mukaan.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Vieraileva opettaja


Nyt ollaan jo tiistaissa, ja minä yritän vielä toipua viikonlopun pyörityksestä. Hyvin se sujuu, vaikka en ole ihan varma, ottaako jalat ollenkaan maahan vai etenenkö enempi leijumalla.

Jutun juoni oli se, että Helsingin Kundaliinijoogakoululla vieraili Hari Nam Singh Khalsa, yksi kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanin alkuperäisitä oppilaista. Lauantaina Hari Nam piti työpajan otsikolla The Art of Communication (kommunikoinnin taito), joka oli lähinnä työpajan markkinointinimi. Hän kertoi heti alkuun, että sen oikea nimi on The Power of Word (sanan voima) – teema, johon olen tutustunut jonkin verran aiemminkin. Työpaja oli vallan mainio, nautin kovasti ihan joka hetkestä. Mitään todella uutta ja mullistavaa en oppinut, mutta on aina iso ilo olla sellaisessa työpajassa, jonka opettaja tuntee aiheensa läpikotaisin ja osaa esittää asiansa mielenkiintoisella tavalla. Hari Nam otti ihmiset mukaan tilanteeseen, mutta esimerkiksi minut, joka en ollut puhetuulella, hän jätti sikäli rauhaan, että ei painostanut puhumaan ja jakamaan ajatuksiani. Se, että en puhunut mitään, ei tietenkään tarkoittanut sitä, ettenkö olisi kommunikoinut muuten.

Luulen, että työpajan herättämistä ajatuksista tulee kirjoitettua vielä lisää, mutta en lupaa mitään.

Hari Namilla on sekä juristin että psykologin koulutus, ja hän antaa Yogi Bhajanin jalanjäljissä henkistä konsultaatiota (spiritual counselling) halukkaille rahallista korvausta vastaan. En ole koskaan sellaisessa ollut, ja heti kun näin tästä ilmoituksen, varasin ajan. Vähän kyllä nauratti, että mitä ihmettä. Mutta sinne vaan menin sunnuntaina. Hari Nam oli myöhässä, joten sessiomme jäi vähän lyhyeksi, koska minun piti ehtiä junaan. Eipä se haitannut, vaikka toki olisi ollut mukavaa rupatella pidempään. Nyt menimme melko suoraan asiaan. Vaikka Hari Nam sanoi aluksi, että hän tietää mistä minä haluan puhua, ei hän varmaankaan lopulta tiennyt, ainakaan yksityiskohtien tasolla.

Hari Namin ehdotuksesta kävelimme läheiseen pizzeriaan ja jaoimme pizzan. Pidin kovasti hänen lähestymistavastaan asiaan, siitä, ettei hän yrittänyt olla turhantärkeä tai jotenkin erityisen henkinen. Ei hänen tarvinnut. Hänen konsultaatiotaan, henkisyyttään, viisauttaan, lämpöään tai yhtään mitään ei häirinnyt tomaattikastike valkoisessa parrassa. En mene konsultaation sisällön yksityiskohtiin, mutta sen kerron, että ihailen aivan valtavasti tapaa, jolla hän käänsi ajatukseni tiettyyn asentoon sanomatta sitä ääneen. Itse asiassa hän toisti moneen kertaan, ettei hän aio ehdottaa ajatuksilleni juuri sitä asentoa, johon ne kääntyivät. Taitavaa, ihan älyttömän taitavaa ja hienoa. Eikä jätä mitään mahdollisuutta väittää vastaan tai pullikoida muuten. Eipä silti, hän on yksi niitä henkilöitä, joita vastaan minulla, pullikointiin taipuvaisella ihmisellä, ei ole mitään syytä tai pienintäkään halua asettua.

Hänen kaltaisiaan ihmisiä tai siis opettajia kaipaan lisää. Ehkä heitä löytyy maailmalta helpommin kuin täältä Suomesta. Toki olen sitä mieltä, että me opimme toinen toisiltamme, mutta on myös mahtavaa tavata ihminen, joka on päästä varpaisiin opettaja ilman asian ylenmääräistä tai edes minkäänlaista korostamista.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Vyöhyketerapiassa


Viikolla pääsin vihdoin ja viimein vyöhyketerapiaan. Oli jo korkea aika. Yritystä on ollut aiemminkin, mutta ensin vyöhyketerapeuttini joutui perumaan, ja kun varasin uuden ajan, jouduin perumaan sen itse sairastuttuani. Ilmeisesti sairastamisen jäljiltä oli kurkunpään heijastepisteet kireän ja aran tuntuiset – eikä tilannetta varmastikaan ole auttanut tämä keväinen pölypilvessä elo. Joka tapauksessa johtopäätös taas kerran on se, että keho kaipaa kaikesta muusta huolimatta myös vyöhyketerapiaa joitakin kertoja vuodessa hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Yleensä sen tarpeen huomaa vasta sitten, kun käy vyöhyketerapiassa. Jos sinne ei syystä tai toisesta tule mentyä, sitä vaan elelee elämäänsä eteenpäin tietämättä kuinka paljon parempi olo voisi hoidon jälkeen olla.

Kun asia tuli puheeksi, parikin kundaliinijoogaopettajaa oli sitä mieltä, että heihin ei vyöhyketerapia tehoa. Kokeiltu kuulemma oli. Kysyin tätä omalta vyöhyketerapeutiltani, jolla on pitkä kokemus hoitojen antamisesta. Itse asiassa hän on pikkuhiljaa jo jäämässä eläkkeelle. Hän vastasi, että ei ole koskaan hoitanut henkilöä, johon vyöhyketerapialla ei ole vaikutusta. Toki voi olla niin, että ensimmäinen hoito ei tunnu vaikuttavan, koska kanavat ovat niin tukossa. Tai vielä toinenkaan hoito. Hän kertoi myös asiakkaasta, johon seitsemän ensimmäistä hoitokertaa eivät vaikuttaneet, mutta heti kahdeksas vaikutti. Yleensä on vaan niin, ettei asiakkaalla ole mielenkiintoa tulla takaisin, jos ei koe saavansa mitään apua tai minkäänlaista vaikutusta ensimmäisestä tai toisesta hoidosta. Aivan ymmärrettävää. Mutta ehkä heidän juuri olisi hyvä kokeilla useamman kerran.