perjantai 10. toukokuuta 2013

Rääkätkääpä



Joskus aiemmin työskentelin melko pienessä työyhteisössä, jossa meistä kaksi harrasti kundaliinijoogaa, yksi integraljoogaa ja kaksi astangajoogaa. Voitte arvata, että aika usein kahvihuonekeskustelut käsittelivät joogaa tavalla tai toisella.

Integraljoogan harrastaja oli kokeillut kundaliinijoogaa, mutta ei oikein kokenut sitä omaksi lajikseen. Saimme kerran ylipuhuttua hänet kokeilemaan sitä vielä toisen kerran, ja menimme kolmisin tunnille. Sen tunnin kriya on jäänyt elävästi mieleeni, sillä se oli yksi raskaimpia, jonka olen tehnyt. Paljon käsien kannattelua eri asennoissa, ja muuta mukavaa. Integraljoogan harrastaja ei kommentoinut kokemusta tunnista, mutta jotenkin hänestä huokui ajatus, että me olemme kyllä hulluja kun rääkkäämme itseämme tuollaisilla harjoituksilla, ja sitten hymyilemme onnellisina jälkeenpäin.

Ohjasin sen saman harjoituksen eilen, ja ihmiset jaksoivat tosi, tosi hyvin. Mikään sadistinen halu ei minua saanut valitsemaan kyseistä harjoitussarjaa, mutta kun mietin että mitä tehtäisiin, ja selailin kundaliinijoogakirjojani, kyseinen harjoitussarja pompsahti esiin useammastakin kirjasta.

Tunnin jälkeen tuli pienemmällä porukalla puhe harjoituksesta ja käsien tai jalkojen kannattelusta ylipäänsä. Ja jotenkin siinä keskustelussa kuuli aika hyvin, millä äänellä kunkin ego puhuu. Esimerkiksi minä sanoin, että jalkojen kannattelu on minulle vaikeaa, koska minulla on niin pitkät ja painavat jalat. Sanoin sen taas ääneen, vaikka hyvin tiedän, ettei se ole totta vaan egon keino selitellä miksi ne jalat eivät pysy ylhäällä. Joku kertoi vähän nolona joutuneensa laskemaan kädet kesken harjoituksen, vaikka ei olisi halunnut. Joku kertoi jaksaneensa hammasta purren loppuun asti. Kaikki nuo kommentit kertovat siitä, millaisia keskusteluja ihmiset käyvät oman mielensä kanssa raskaan harjoituksen aikana. Että lasketaanko ne kädet alas vai pidetäänkö ne vielä ylhäällä vaikka vaan sekunnin vielä, ja toisen, kolmannenkin. Ja vaikka kyseisen harjoitussarjan käsien kannattelut ovat liikkeitä, jotka kohdistuvat aivoihin ja erityisesti aivolisäkkeeseen, ovat ne samalla mitä suurimmassa määrin mielen harjoituksia.

Raskaiden kundaliinijoogaharjoitusten tarkoitus ei siis ole tuottaa kipua kivun vuoksi, ja nyt siis puhun maitohappojen tuottamasta kivusta, en mistään kehoa vahingoittavasta. Maitohappojen tuottama kipu on vaan väline, jonka avulla pääsee sellaisiin keskusteluihin mielensä kanssa, joihin on muuten vaikea päästä. Pääsee keskustelemaan siitä, että mitä tehdään ja miksi. Totta kai näillä harjoituksilla on muitakin tasoja; lihasten jännittämisen ja rentoutumisen sopiva vaihtelu edistää erilaisia virtauksia kehossa. Ja joitakin harjoituksia on vaan tehtävä tarpeeksi kauan, jotta ne ehtivät vaikuttaa halutulla tavalla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lyhytkin aika harjoituksen tekemistä vaikuttaisi. Vaikuttaa se, mutta täyden vaikutuksen saa sitten vasta jos jaksaa jatkaa tarpeeksi pitkään.

Ohjasin eilen vielä toisenkin kundaliinijoogatunnin, mutta sille tunnille valikoitui paljon helpompi kriya. Jostain syystä. Vaikka raskaitakin harjoituksia pitää uskaltaa teettää, ei minulla ole mitään hinkua profiloitua raskaiden harjoitussarjojen joogaopeksi. Mieluummin olisin ikinä-ei-voi-tietää-mitä-tehdään –joogaope.

6 kommenttia:

Sirppu kirjoitti...

Integraljoogan harrastaja ja mainitty työtoveri ilmoittautuu! :) Muistan oikein hyvin tuon tunnin ja taisi olla puhetta, että oli tavanomaista rankempi harjoitus. Mutta ei se suinkaan ollut (ainoa) syy, miksi kundaliinijooga ei tuntunut ihan omalta jutulta.

Integraljooga ja muut hathajoogat (vai onko se kundaliinijoogakin hathaa, apua, olen pihalla) tuntui heti enemmän omilta. Maitohappojen kanssa - silloin kun on niiden aika - taas tykkään seurustella enemmän juoksupolulla tai body combat -tunnilla.

Mistäköhän nämä joogamieltymykset tulee, sitä olisikin mielenkiintoista pohtia. Ehkä vastausta voisi etsiä vaikka siitä lähtökohdasta, että jos jooga on keino löytää sinne jonnekin totuuden äärelle (joka on kaikille sama) niin on luontevaa, että eri ihmisille sopii erilainen jooga. Itselleni haaste on juuri se rauhoittuminen, hiljentyminen, hidastaminen. Tykkään asanoista ja asanasarjoista, joissa voi asettua virran vietäväksi, vaipua hiljaisuuteen ja tilan tuntuun. Kundaliinijooga tuntui minulle pyryharakalle liian hektiseltä eikä jättänyt tilaa tuolle "vaipumiselle" ja hiljaisuudelle.

Myöskin tykkään staattisisista, venyttävistä asanoista ja tasapaino-asanoista (kulkevat mahdollisesti käsi kädessä tuon rauhallisuuden kanssa). Kun taas toisteisuudesta ja hektisyydestä tykkään just vaikka juoksussa, jumpassa ja tanssilattialla.

Mutta eihän nämä mieltymykset välttämättä ikuisia ole, joten ehkä taas joskus asetun teidän työtoverien väliin kundaliinijoogaa kokeilemaan, jos vaan mukaan otetaan. :) Oi niitä aikoja, kun sai kahvipöydässä höpöttää joogajuttuja. Ehkä vielä joskus!

hanna o. kirjoitti...

Kundaliinijoogan harrastaja ja mainittu työkaveri ilmoittautuu! :-) Tosiaan joogamieltymysten rakentuminen on tosi jännä juttu. Itse aloitin joogaurani integral-joogalla, mutta hyvin nopsaan kokeilin kundaliinia ja se oli sitten siinä. Siitä lähtien olen ollut vannoutunut kundaliinijoogaaja, joskin alkuun jatkoin myös integral-tunneilla käyntiä ja käyn edelleenkin silloin tällöin juuri noiden venyttävien staattisten asanoiden vuoksi. Erityisesti lonkat ja lantio kaipaavat toisinaan kunnon venytystä - kundaliinijoogassa kun istutaan paljon ja tämä alue kropasta tuppaa jumahtaa. Kundaliinijoogassa rakastuin meditaatioon ja mantroihin, en niinkään tapaan tehdä asanasarjoja, vaikka tunnistan kyllä mieltymykseni myös itseni ruumiilliseen rääkkäykseen (Pirkan hölkkää jne.). Meditoiminen on ollut itselleni aina suht helppoa ja pidän äänen käyttämiseen liittyvästä sisäisestä värähtelystä. Kundaliinijoogan mantrat tarjoavat tavan tuottaa tätä värähtelyä ilman, että sen pitäisi kuullostaa laululta, saati kauniilta sellaiselta.

Jagdev Kaur kirjoitti...

No niin, nyt kaikki tietävät kuka on kuka :)

Kundaliinijooga ei ole hathajoogaa, se on rajajoogaa. No, sillä tiedolla ei ole paljonkaan käytännön merkitystä, mutta niin se kuulemma on.

Eri ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä joogamuotojen suhteen, ja niin se pitää ollakin. Eri joogamuodot kun ovat aikanaan muotoutuneet juuri sen takia, että ihmisillä on erilaisia tarpeita ja erilaisia persoonallisuuksia. Tämän ymmärrän, ja olen tottakai ihan samaa mieltä, mutta silti aina vähän hölmistyn jos joku ei innostu kundaliinijoogasta :)

Itselleni innostus on ollut ja edelleenkin on niin kokonaisvaltaista, vaikka olen harjoittanut kundaliinijoogaa vielä vuosissa mitattuna vähemmän aikaa kuin hathajoogaa. Kävi ihan samoin kuin Hannalle; kokeilin kundaliinijoogaa ja se oli sitten siinä.

Hathajoogassa minulla on aina vähän sama ongelma, eli en tahdo saada hengitettyä niin hitaasti ja rauhallisesti kuin liikkeet ohjataan ja asanat oletetaan tehtäväksi. Eli en saa soviteltua hengitystä ja liikettä hyvin yhteen. Tai jos sovittelen ne yhteen, viuhdon ihan eri tahtia kuin muut. Siksi kundaliinijooga tuntui ihanan vapauttavalta: liikkeet saa tehdä nopeasti viuhtoen, ja saa hengittää nopeasti, ja siihen monesti ohjataankin. Toki hengitykseni on koko ajan hidastunut ja hidastuu edelleen, mutta silti nautin vauhdista tosi paljon. Ja tietenkin meditaatioista, ja varsinkin mantroista.

Ja kaipaan meidän vanhaa kahvihuoneporukkaa, puhetta joogasta joka alkoi osaa porukasta jo vähän kai kyllästyttämäänkin. Käsittämätöntä sellainen.

Anonyymi kirjoitti...

No minä en ole osallistunut näihin mainittuihin kahvihuonekeskusteluihin :).

Tähän keskusteluun kuitenkin otan osaa sen verran, että kerron itse löytäneeni juuri hiljentymisen ja rauhan kundaliinijoogasta. Hassua, miten eri tavoin eri ihmiset kokevat. Olen joskus miettinyt, että harjoitus on kuin pitkä rukous.

Anonyymi kirjoitti...

Jumi ja jatkuu...

Siitä olen samaa mieltä, että runsaan istumisen vastapainoksi tarvitaan jotain muuta, liikkuvampaa harjoitusta. Itselläni lonkat alkavat kiukuttelemaan jos oikein hartaasti istun risti-istunnassa.

Hengityksen tahtiin sovitettavat harjoitukset saavat minut yleensä hermostuneeseen mielentilaan, ja esim flow-joogassa on minusta vaikea joskus päästä flown tilaan, kun joka hengityksellä pitää seurata, mihin opettaja ohjaa harjoitusta. Tutun opettajan tutut kuviot voivat olla hyvinkin rauhoittavia, mutta vieraammat jutut (tai mömisevät ohjaajat) ovat vähän hermostuttavia, kun keskittyminen menee kurkistlessa, mitä se opettaja oikein tahtoo joogaajien tekevän.

Jagdev Kaur kirjoitti...

Juu, toki kundaliinijoogassa on niitä tosi meditatiivisiakin harjoituksia. Juuri sunnuntaina ohjasin sarjan, jossa oli ainoastaan staattisia, venyttäviä asanoita. Ja vain yhdessä, viimeisessä niistä käytettiin tulihengitystä. Toinen ääripää taitaa olla aerobinen har-sarja, joka tehdään seisaaltaan har-mantran tahtiin, nopeasti ja hyvin dynaamisesti.

Harjoituksia on joka lähtöön, ja se se juuri onkin kundaliinijoogassa tosi kivaa.