Erakoitumista ja miksi minä olen minä

Tänä viikonloppuna olisi useammatkin joogahenkiset pikkujoulut. Mietin pitkään, kumpiin menisin. Kunnes tulin tulokseen, että en mene kumpiinkaan. Ehkä olisi syytä, sillä en ole ihan varma onko tällainen kotona nyhjääminen ja mökkiintyminen minulle loppujen lopuksi hyväksi. Tuskin. Mutta juuri tällä hetkellä se tuntuu houkuttelevimmalta ja parhaalta. Johtuu varmasti sisäänpäin kääntymisen vuodenajasta, mutta samalla mietin, onko tässä jotakin muutakin mukana. En osaa tarkemmin sanoa mitä se voisi olla.

Sadhanaan sentään suuntasin aamulla, vielä ei erakoituminen ole niin pitkällä, että kävisi edes mielessä jättää sadhanaa väliin. Koko kaksi ja puoli tuntia tuntui yhdeltä silmänräpäykseltä, eikä 22 minuutin pitkä mantra ole ehkä koskaan vilahtanut minulta niin nopeasti ohi. Tai siis sen 22 minuuttia se kestää, mutta yleensä siinä ajassa ehtii pitkästyä ja kyllästyä moneen kertaan – tänään ei.

Sadhanassa sain lahjaksi tällaisen kangaskassin.

Teksti Travel light. Live light. Spread the light. Be the light. on tietenkin sitaatti kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanilta. Kevyin kantamuksin matkustaminen on entuudestaan tuttua, ja luulen että onnistumme taas pakkaamaan kohtuullisen vähän tavaraa mukaan jouluksi. Mutta jos kevyin kantamuksin matkustamista miettii vähän vertauskuvallisemmin, en ole ollenkaan varma kuinka hyvin olen siinä onnistunut. Jotenkuten, ehkä. Yritän petrata koko ajan. Yritän karistaa matkastani kaikkia niitä kantamuksia lapsuudesta ja ylipäänsä elämäni varrelta, joita en tarvitse. Tai ainakin ne pelot, pettymykset ja muut varjot, joita on turha raahata mukanaan.

Joskus vuosia sitten minulla oli vaihe, jossa tuskailin sen kysymyksen kanssa, että mikä tekee minusta juuri minut (tiedän, olisi NIIN paljon helpompaa jos ei tarvitsisi kipuilla tuollaisten kysymysten kanssa. Mutta minkäs teet, tällainen minä olen). Paras vastaus, jonka tuskaani sain, oli se, että meidän kokemuksemme tekevät meistä sen, ketä me olemme.  Silloin tämä vastaus tyydytti tuskani, vaikka se tuntuikin jollakin selittämättömällä tavalla ontolta. Myöhemmin olen joogafilosofian kautta törmännyt ihan toisenlaiseen vastaukseen. Sen mukaan me emme ole meidän kokemustemme tuote, vaikka usein kokemuksiimme samastummekin. Tätä samastumista on hyvä kuitenkin välttää, ja muistaa että me olemme meidän kuolematon sielumme. Sielu vaan usein peittyy kaikkeen röhnään, jota sen päälle kasautuu. Siinäkin mielessä olisi hyvä pitää kantamukset kevyinä, etteivät ne peitä sielumme säteilevää valoa.

Ajatus sielusta ja siitä, että en olekaan kokemusteni summa, on ollut minulle mullistava. Ajatus sielusta tuo mukanaan muun muassa sen, että minä olen syntynyt minuna. En siis ole ollut syntyessäni jotenkin vähemmän minä, koska minulla ei ole vielä silloin ollut kaikkia niitä kokemuksia, jotka minulla nyt on. Minä olen ollut täydellisesti minä jo silloin, koska sama sielu on asustanut minussa jo silloin. Käsitys sielusta myös asettaa kokemukset elämän varrella omaan mittakaavaansa, eivätkä ne enää ole keskeisiä minuuden rakennuspalikoita. Se ajatus helpottaa varmasti kaikkia niitä, joiden lapsuus tai nuoruus on ikävien kokemusten värittämä. Sinä olet eri asia kuin kokemuksesi, muista se.

Piti kirjoittaa muutama rivi, mutta pitkä postaushan tästä tuli, kun alkuun pääsin. Seuraavaksi taidan ilmoittautua Kundaliinijoogayhdistyksen matkalle Valkoisen tantran meditaatioon Tukholmaan, tänään on viimeinen ilmoittautumispäivä. Sillä kai minä jo helmikuussa olen valmis kömpimään ihmisten ilmoille täältä luolastani. Kovin lupaavaa matkan kannalta ei ole se, että Tukholmasta pitäisi palata Amorella-laivalla, joka makaa parhaillaan karilla Ahvenanmaan saaristossa.