Kipuilua

Kirjoitin että yritän lykätä työttömyyden ajattelua kesän yli, ja pysyä vaan rauhallisin mielin. Onkin helpommin sanottu kuin tehty, kauhun kierrokset ovat tässä vaan nousseet, ja työttömyyteen liittyvät kysymykset surranneet päänupissa lähes tauotta. Jotenkin on vaikea ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä minä olen nähnyt vuosikausia vaivaa ja hankkinut nykyisen koulutukseni, jos sen avulla ei tänä päivänä saa töitä. Onko se kaikki mennyt ihan hukkaan? Toki olen kouluttautumisesta nauttinut, ainakin välillä, enkä tiedä miten olisin voinut valita toisin. Oikeasti, mitä järkeä on koko yhteiskunnan rummuttaa koulutuksen perään ja tukea sitä, jos kouluttautuneilla ihmisillä ei ole sitten mitään käyttöä.

Ja miksi tämä kaikki on välillä niin helvetin vaikeaa?

Tämän aamun sadhana meni näitä asioita pyöritellessä. Ohjelmassa oli vatsan alueelle kohdistuva harjoitus, jonka minä jätin käytännössä kokonaan väliin. Ei tehnyt yhtään mieli veivata vatsaa ja lantion aluetta juuri nyt, kun on kuukautiset. Iso osa mantroistakin jäi jotenkin kummasti väliin. Ensimmäistä eli pitkää Ek Ong Kaaria kokeilin, mutta tuntui ettei siitä tule yhtään mitään. Ei vaan sujunut, joten jätin sikseen. Pitkän mantran aikana alkoi itkettää niin paljon ja moneen otteeseen, että minun mantraaminen katkesi vähän väliä. Silti sain sadhanassa taas jonkinlaisen mielenrauhan ja ajatukset parempaan järjestykseen.

Sadhanan kuluessa alkoi tuntua siltä, että ainoa jollakin tavalla järkevä tapa suhtautua tähän kaikkeen, siis lähinnä työ(ttömyys)asioihin, on ottaa ne jonkinlaisena joogaharjoituksena. Joku muu ohjaa tätä harjoitusta ja tietää missä mennään, ja mitä siinä seuraavaksi tehdään. Minä vaan teen parhaani pysyäkseni rauhallisena, luottaakseni elämään, ja olemaan pelkäämättä. Se on minun tehtäväni tässä harjoituksessa. Ja kun jotakin muuta pitää tehdä, vaihtaa asanaa esimerkiksi, se kyllä kerrotaan minulle sitten.

Rahojen loppumista on turha miettiä, koska ne eivät ole vielä loppu. Tulevia tekemisiä on turha miettiä ja suunnitella, koska niistä ei voi tietää. Tämän työttömyyden mielettömyyttä ei varsinkaan kannata ajatella, koska minä en näe sitä suurempaa kuviota, johon tämä todennäköisesti jotenkin liittyy. Turha myöskään verrata omaa tilannettani toisten tilanteisiin, koska heidän elämän polkunsa eivät ole minun kuljettavissa. Minun polkuni on tämä, vaikka välillä tekisi mieli vaihtaa sitä.

Loppujen lopuksi tärkeintä on hengittää sisään ja ulos, uudelleen ja uudelleen. Sillä pääsee tässä elämässä jo pitkälle. Keskityn siihen.