Meillä kotona on kaupassakäynti ja
ruuanlaitto jaettu kutakuinkin puoliksi siipan kanssa. Arkisin käymme
vuoropäivinä kaupassa – siis mikäli kummallakaan ei ole mitään erityistä
ohjelmaa – ja viikonloppuisin käymme yleensä kaupassa yhdessä. Yleensä se,
joka käy kaupassa, päättää mitä on ruuaksi ja ottaa myös päävastuun ruuan
valmistamisesta. Toisaalta on ruokalajeja, joita vain toinen meistä valmistaa.
Ja niitä, joiden valmistamisessa tarvitaan molempia. Ja tietenkin paljon niitä,
jotka voi meistä kumpi tahansa valmistaa.
Esimerkiksi riisin ja pastan
keittäminen on aina siipan heiniä. Ja koska homma on hänen, on hän kehittynyt
varsin taitavaksi arvioimaan kuinka paljon jaksamme syödä. Kompostiin ei ruokaa
ole tarkoitus heittää, eikä meidän kompostia juuri ruuantähteillä ruokitakaan.
Myös salaatin valmistaminen on siipan tehtävä. Sillekin on syynsä, tai ainakin
oli. Yhteen aikaan nimittäin minulla oli käsissä paha ihottuma, joka ei tykännyt
yhtään vihannesten käsittelystä, ja näin salaattipuuhat siirtyivät kokonaan siipalle.
Ihottuma on parantunut, mutta työnjako säilynyt. Salaattia ei tosin tarvitse
tehdä joka päivä, vaikka päivittäin sitä syömmekin: varsinkin tähän vuodenaikaan
käytämme salaatin pohjana keräkaalia, ja siitä tehtyä salaattia voi hyvin syödä
muutaman päivän. Kohta alkaakin olla käsillä se vuodenaika kun kaali alkaa
maistua aika puisevalta ja oikein odotan kunnollisia jäävuorisalaatteja
kauppoihin.
Pääruuista yksi siipan bravuureista
on risotto. Sitä saimme tänään; sipulilla, fenkolilla, paprikalla ja
persiljalla ryyditettyä risottoa, johon totta kai tuli paljon parmesaania
päälle. Nam! Minä ehkä selviäisin jotenkuten risoton valmistamisesta, mutta
tuskin saisin siitä yhtä hyvää kuin siippa tekee. Nykyisin myös monessa
ravintolassa on hoksattu, että risotto on hyvä ruoka kasvissyöjille. Niinpä se
ruokalistan ainoa kasvisruoka on joko tattirisottoa tai kantarellirisottoa.
Hyvä idea, mutta huono juttu meille, joiden vatsa ei sieniä sulata.
Ruuan jälkeen homma jatkuu niin, että
se, jolla on ollut pienempi vastuu ruuan valmistamisesta, korjaa pöydän. Tai
jos ruoka on tehty yhteistyönä, myös pöytä korjataan ja keittiö raivataan
yhdessä. Nämä ovat vuosikausien saatossa täydellisiksi muotoutuneita
työnjakoja, joista ei tarvitse enää keskustella. Ja joita välillä oikein
itsekin pysähdyn ihastelemaan. Työnjako ja yhteistyö piskuisessa keittiössämme
on saumatonta, hetkittäisistä yhteentörmäyksistä huolimatta. Tai yleensä se
olen minä joka törmää siippaan, ja teen sen tahallani että pääsisin häntä vähän
lähentelemään kotitöiden tuoksinassa.
4 kommenttia:
Siipan lähentely -juttu sai hymyilemään. :)
Kuulostaa siltä, että teillä on tosiaan aika hyvin hioutunut tuo rutiini. Tuntuu,että meidän taloudessa edelleen, yhdeksän vuoden yhteiselon jälkeenkin, joitakin rutiineja vielä haetaan nimenomaan näiden kotitöiden osalta... Syntyy siis paikoitellen törmäyksiä ilman lähentelyfunktiota. Mutta oppia ikä kaikki! Ehkä voisimme ottaa mallia tästä ratkaisusta, kuulostaa jouhevalta. Miten olette päätyneet näihin vuoropäiviin, oletteko jossain vaiheessa päättäneet asian vai onko se vain asettunut tavaksi muuten?
Sirppu, näiden ruokarutiinien syntyä ja muotoutumista piti oikein miettiä. Ei niistä koskaan ole erityisesti mitään sovittu, ne ovat vaan arjen pyörteissä muototutuneet tuollaisiksi. Ja ovat tosiaan sillä tavalla joustavia, että toinen voi käydä vaikka viikon jokaisena päivänä kaupassa ja tehdä ruuan, jos toinen tulee myöhään töistä kotiin.
Monesta muusta kotityöstä meillä on erikseen sovittu ja laadittu käytännöt, että miten ne hoidetaan. Niin kuin sängyn petaamisesta, imuroinnista ja pölyjen pyyhinnästä, ja pyykkäyksestä. Hommat sujuu hyvin kun niistä ei tarvitse keskustella tai vääntää.
Mukava kuulla, että keskusteluakin on vaadittu, nimittäin saan tästä itselleni vähän pontta nostaa asia keskustelulistalle. Kun eivät näytä automaattisesti käytännöt meillä muotoutuvan.
Ei kai ne kotitöiden jaot yleensä keskustelematta jakaudu tasaisesti. Jostain kumman syystä. Eli kissa pöydälle vaan, jos ei nykymeno miellytä.
Meillä esimerkiksi pyykinpesu ja imurointi (joka sisältää pölyjen pyyhkimisen) jaettiin niin, että kysyin siipalta kumman se haluaa omaksi hommakseen. Otti imuroinnin. Ja nyt se on hänen, minä en puutu siihen, ja hyvin näyttää toimivan. Jopa siinä määrin, että siippa väittää etten minä osaa käyttää meidän muutaman vuoden ikäistä imuria ollenkaan. En tiedä osaisinko, ei ole tarvinnut kokeilla. Ja minä hoidan sitten ne pyykit. Paitsi lakanat, jotka kuivataan eri paikassa kuin muut, ne taas kuuluu siipalle.
Lähetä kommentti