Tämän viikon viidestä
kundaliinijoogatunnista toteutui lopulta kolme. Selvä enemmistö sentään. Mutta
voin kuvitella, että ei ole asiakkaillekaan kivaa miettiä, että menisinkö
tänään joogaan ja jos ilmoittaudun, toteutuuko tunti vai ei ja jos ei niin
mitäs sitten tekisin. Toisaalta ymmärrän hyvin senkin, ettei yritys voi pyöriä kannattavasti
jos joogatunti pidetään aina kun sinne on yksikin ihminen tulossa, ja tunnista
maksetaan ohjaajalle palkka. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä, eivätkä
varmasti yrittäjällekään helppoja.
Sadhanassa minun ei tarvinnut tänään
ohjata harjoitusta, sillä sen ohjasi yksi kundaliinijoogaopettajakoulutuksessa
oleva joogi. Hyvin ohjasikin; on aina tosi mukava huomata miten
opettajakoulutettavilla on homma, tilanne ja energiat hanskassa vaikka kuinka
jännittäisi ja ihan kaikki sanoitukset eivät vielä tule suusta niin kuin kotona
harjoitellessa. Yksityiskohtia ehtii kyllä harjoitella vielä, pääasia että
homma muuten toimii.
Siippa oli yhtenä iltana
terassikierroksella vanhan ystävänsä kanssa. Seuraavana aamuna hän kertoi, että
oli tiputtanut kihlasormuksensa. Meillä molemmilla on samanlaiset
valkokultaiset kihlasormukset, ja niiden lisäksi samanlaiset vihkisormukset.
Alun perin meidän piti tyytyä vain yksiin sormuksiin, mutta eräässä
suomalaisessa korufirmassa työskentelevä ystävämme sai meidät ylipuhuttua
ostamaan myös vihkisormukset – tai oikeammin hän osti ne meille puoleen
hintaan. Joka tapauksessa, siippa oli terassilla jostain syystä irrotellut
kihlasormusta sormestaan pöydän alla, ja kuinka ollakaan, sormus oli livennyt
hänen hyppysistään. Ja tipahtanut terassin lattian lautojen väliin. Se oli ihan
hyvin näkynyt sieltä, mutta ei ollut suostunut tulemaan ylös. Seuraavana päivänä
siippa palasi terassille aseinaan neulepuikko ja rautalankaa. Ja kalasteli
sormuksen takaisin sormeensa.
Eräänä kesänä siippa jätti molemmat
sormuksensa Ahvenanmaalle mökkiin, jonka olimme vuokranneet. Onneksi
ystävällinen mökin omistaja nouti sormukset ja postitti ne siipalle. Mutta
tällaista sattuu, toisille vähän useammin kuin toisille.
2 kommenttia:
Niinpä, ja kaikesta huolimatta kyse on tavarasta.
Minua jopa helpottaa ajatus, että kaikki on vain tavaraa ja periaatteessa merkityksetöntä tuleville sukupolville. Kaikkea saa uutta. Ymmärrän toki sormusten tunnearvon, mutta pidän ajatuksesta, että kaiken saa hukata tai kaiken voi hankkia uudestaan niin kuin sitä itsekin vuosien varrella muuttuu. Elämässä sattuu ja tapahtuu.
Toivotaan kuitenkin, että sormus ei huku enää.
Kyllä! Sormukset symboloivat ja muistuttavat tietyistä asioista, mutta sitten loppujen lopuksi niillä on ihan kauhean vähän tekemistä meidä parisuhteen kanssa. Noin niin kuin pohjimmiltaan.
Lähetä kommentti