Juttu menee
näin: ei ole ollenkaan tavatonta, että livautan suustani jotakin
harkitsematonta. Jotakin sellaista, jota en sano suoraan sydämestäni,
rakastavasti ja toista kunnioittavasti. Toki maksan sanomisistani kovan hinnan,
kärvistelen ja kadun, ja miellusti myös pahoittelen ja pyydän anteeksi
sanomisiani mahdollisimman pian. Välillä oikein ihmetyttää, miten suuni voi
olla niin nopea, että sieltä pullahtelee ulos täysin harkitsemattomia asioita.
Tai sormet, sama tapahtuu myös näppäimistöllä. Myös GS:n kanssa.
Uusi tilanne
on se, että en voi pyytää GS:ltä anteeksi sanojani ja möhläilyjäni. Näin hän
minulle selitti. Jos pyydän anteeksi, saa anteeksipyytöni hänet tuntemaan
syyllisyyttä, sillä silloin hän on tehnyt jotakin väärin, koska minun pitää
pyytää häneltä, itseäni nuoremmalta anteeksi. Minun anteeksipyytöni häneltä
asettaa hänet minun yläpuolelle, mikä ei ole oikein. Vähän vaikea yhtälö, mutta
kun sitä hetken aikaa miettii, kyllä se kuulostaa jollakin tavalla
ymmärrettävältä ja jopa järkevältä. Tietenkään en halua GS:n joutuvan
tilanteeseen, jossa hän tuntee syyllisyyttä minun möhläilyistäni, tai niiden
seurauksista. En, sellaisia haluan välttää. Pitkällisen pohdinnan tuloksena
olen päätynyt siihen, että nythän minun pitää ihan oikeasti alkaa käyttäytyä
niin, että en joudu pyytämään anteeksi mitään. Että en livauttele suustani
ikäviä asioita tai muuten tee mitään harkitsematonta. Miten se sitten onnistuu
– en todellakaan tiedä. Mutta sen tiedän, että nyt anteeksipyyntöautomaatti on
kiinni, suljettu, ja se tarkoittaa, että jonkin minussa on muututtava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti