Tällainen päivä tänään

Olipas raskas ja pitkä työpäivä. Mikään ei oikein mennyt niin kuin olisin halunnut. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että asiat olisivat menneet jotenkin väärin. Hukkasin hyvän tuuleni ja positiivisen asenteen elämään. Alkoi harmittaa ja ärsyttää. Olin kateellinen kaikesta siitä, mitä muilla on, koska minulla ei ole mitään. HETKINEN, eihän se niin mene, hoksasin yhtäkkiä. Minullahan on vaikka mitä. Ja miten se nyt olikaan, haluanko minä oikeasti sitä mitä muilla on. En. No miksi ihmeessä pitää sitten olla kateellinen, jos muut saavat sellaista, mitä minä en edes halua.

Menin suoraan töistä pitämään joogatunnin. Olisi ehkä kannattanut käydä kotona välillä, sillä nyt työpäivä venyi vähän turhan pitkäksi. Alkoi väsyttää, ja sitten en enää jaksanut tehdä muuta kuin plätkyttää miinaharavaa koneella. Aivan turhaa touhua istua töissä pelaamassa. Ei siitä mitään ahkeruuspisteitä saa, että viettää aikaansa työpaikalla.

Onneksi joogatunti oli taas kiva. Enemmän ihmisiä sinne saisi tulla, taas oli vaan neljä. Tosin ne neljä sitäkin innokkaampia. Ehkä jo ensi kerralla väkeä tulee enemmän.

Arkaparka

Eilen osallistuin integraljoogatunnille, jonka ohjasi Padma Priya Briteistä. En varsinaisesti tuntenut häntä entuudestaan, mutta olin muutaman sähköpostin vaihtanut hänen kanssaan. Kun hän saapui paikalle ennen tunnin alkua, hänet tuntevat ihmiset kävivät tervehtimässä häntä, ja halaamassa. Minäkin olisin voinut mennä tervehtimään, mutta tuntui, ettei sopivaa tilaisuutta vaan tullut. En suinkaan halunnut mennä häiritsemään, kun hän tervehti muita.

Jossain kohtaa minut esiteltiin Padmalle, ja hän halasi minua oikopäätä. Sydämellisen halauksen ja naurunsa lomassa hän moitti minua moneen kertaan ja ihan suorin sanoin ujostelemisestani ja siitä, että lusmusin nurkissa enkä suoraan kävellyt häntä halaamaan, vaikka olin kuulemma sen näköinen, että kaipasin halausta. Vastasin, että asia on työn alla. Niin kuin se onkin. Toki yritän muuttua ihmiseksi, joka ei ole tällainen itseään nolosteleva arkaparka, ja jonka ei tarvitse miettiä, että voinko nyt mennä tervehtimään vai en. Vielä minä en ole sellainen. Ja samaan aikaan yritän hyväksyä itseni tällaisena kuin olen, rakastaa itseäni kaikesta huolimatta. Mutta kyllä tuollainen ujostelu on ihan turhaa, tiedän sen itsekin. Enkä oikein käsitä mistä se tulee, mitkä tilanteet sen herättävät. Kun toisissa tilanteissa olen hyvinkin rohkea ja suoraselkäinen, ja varsinkin suorasanainen. Jopa uusien, outojen ihmisten seurassa. Mutta sitten joissakin toisissa tilanteissa en osaa ollenkaan olla.

Padman joogatunti oli mielenkiintoinen. Hikinenkin, 12 nopeatempoista aurinkotervehdystä sai lämpimäksi. Suurimman osan asanoista tein loppuun asti tai ainakin melkein loppuun. Joihinkin en lähtenyt ollenkaan, niin kuin päälläseisontaan, jota en ole koskaan edes yrittänyt. Niska-hartiaseisonnankin jätin väliin, teen sen yleensä vain silloin kun selkä tuntuu kaikin puolin hyvältä, ja ihan siltä se ei eilen tuntunut. Niinpä laitoin istumatyynyn lantion alle, ja nostin vaan jalat kattoa kohti.

Ja vaikka integraljoogatunneilla on mukava käydä, niin eiväthän ne kundaliinijoogaa ole. Jotenkin vaan minä en täyty integraljoogatunnilla samalla tavalla kuin kundaliinijoogatunnilla. Jotakin jää puuttumaan, jokin viimeinen silaus. En osaa oikein sanoa mitä tai mikä se on, jotakin mikä saa minut hymyilemään ja loistamaan kuin naantalin aurinko kundaliinijoogatunnin jälkeen. Jotakin, minkä puuttumisen integraljoogatunnin jälkeen tajuaa vain siksi, että on sen kokenut kundaliinijoogatunnin jälkeen.

Kun vasara on ainoa työkalu, koko maailma näyttää naulalta

Lähtökohta tietenkin on se, että ihmiset ovat erilaisia. Vaikka meissä on ihan tosi paljon myös samaa, me olemme silti erilaisia, ja se on rikkaus. Ehdottomasti. Mutta kyllä minä aina välillä ihan vilpittömästi hämmästyn meidän erilaisuuden edessä. En mitenkään suvaitsemattomasti, vaan ihan aidosti vaan ihmettelen ja kummastelen niin että itseäkin naurattaa. Kun olen kuvitellut, että tässä ja tässä tilanteessa suurin piirtein ainoa mahdollinen ajatusten kulku ja lopputulos on se, mihin itse päädyn, eivät muut sitten välttämättä päädykään samaan. Vaan ihan jonnekin muualle. Ja mistä minä olisin sen voinut etukäteen tietää. Jos olisin arvannut, en näin hämmästynyt olisikaan.

Viimeisimmässä Ananda-lehdessä oli useitakin juttuja, joissa käsiteltiin joogan ja rahan suhdetta. Mielenkiintoisia juttuja, jotka inspiroivat minut laittamaan viestiä muillekin joogaopettajille, ja pohtimaan yhdessä meidän palkka-asioita. Ja kun minä puhun rahasta, palkasta ja työlainsäädännöstä, huomaan että jotkut vastaavat puhumalla henkisyydestä, antamisen ilosta ja joogan ilosanomasta. Hei haloo! Puhutaanko niistä joskus toiste, ja käsitellään nyt nämä raha-asiat kerralla selviksi, jooko?

Minusta ei ole mikään ongelma pyytää työstäni, siis joogan ohjaamisesta kunnollista palkkaa. Ei se ole joogaopettajalle tai henkiselle ihmiselle mikään synti ja häpeä. Raha on vaan väline, ei se ole mitään saastaista tai muuten kartettavaa. Toinen asia sitten on, mitä joogaopettaja rahoillaan tekee. Minusta raha pitää laittaa kiertämään, mahdollisuuksien mukaan hyviin tarkoituksiin, jos siis jotakin joogaopettajalle jää pakollisten elinkustannusten jälkeen. Mutta kaikki eivät näytä olevan kanssani samoilla linjoilla siitä, että esimerkiksi joogaopettajan palkkauksessa pitää noudattaa työlainsäädäntöä. Aivan käsittämätöntä.

Uusia joogailijoita

Tämän lokakuun ajan minä ohjaan kundaliinijoogatunnin myös joka keskiviikko, eilen ensimmäistä kertaa. Keskiviikkotunneille on ilmoittautunut kymmenkunta ihmistä, mutta eilen paikalle ilmaantui vain neljä. No eipä se haitannut, sitten tehtiin pienemmällä porukalla. Yksi joogaajista oli kokeillut kundaliinijoogaa pari kertaa, eli hänelle se oli jollakin lailla tuttua, mutta muut kokeilivat lajia ihan ensimmäistä kertaa. Ja kyllä on mukavaa esitellä kundaliinijoogaa uusille ihmisille! Toki kokeneempiakin on aivan ihana ohjata, mutta ihan omanlaisensa riemun herättää minussa ensikertalaiset. Oikein odotan ensi keskiviikkoa, että pääsen pitämään heille toisen tunnin. Mitäköhän silloin tehtäisiin?

Näkökulman muutos

No entä oletko lukenut Heinrich Harrerin kirjan Seitsemän vuotta Tiibetissä? Elokuvakin siitä on kai tehty, mutta minuun teki suuren vaikutuksen juuri kirja, enkä edes muista olenko nähnyt elokuvan vai en. Ehkä jonkun trailerin. Tai sitten vaan alun, koska olen nukahtanut kesken. No, joka tapauksessa kirjan loppupuoli keskittyy Dalai-laman pakomatkaan Lhasasta ja koko Tiibetistä. Se oli niin surullista, että sitä oli aikoinaan vähän vaikea edes lukea. Etenkin kun tietää, ettei Dalai-lama ole koskaan päässyt palaamaan Tiibetiin, eikä varmasti tässä elämässä pääsekään.

Jokin aika sitten luin jotakin ihan muuta tekstiä, enkä millään muista mikä se oli. Siinä oli puhetta niistä globaaleista muutoksista, joita meidän ihmisten tietoisuudessa on tiettyinä aikakausina tapahtunut. Ja 1960-luvulla tapahtuneeseen suureen muutokseen, jos oikein muistan niin sitä kuvattiin tietynlaisena avautumisena, liittyi juuri Dalai-laman pako Tiibetistä. Sillä mitä me niin kutsutut länsimaalaiset tietäisimme Dalai-lamasta, ehkä pyhimmästä tällä hetkellä ihmishahmossa elävästä miehestä, jos hän olisi jäänyt Tiibetiin. Olisiko Dalai-lama levittänyt rauhan sanomaa ympäri maailmaa, saanut Nobelin rauhanpalkinnon ja vieraillut useita kertoja Suomessa, jos hän olisi voinut jäädä Tiibetiin. Tuskin.

Kaikella tällä yritän jälleen kerran tolkuttaa – ehkä eniten itselleni – sitä, että kolikossa on aina vähintään kaksi puolta. Ja että ”ottamalla korkeutta”, niin kuin kundaliinijoogamestari Yogi Bhajan usein sanoi, eli katsomalla etäämmältä laajoja kokonaisuuksia, asiat alkavat näyttämään ihan toiselta. Se, mikä ensin näytti käsittämättömän surulliselta pakomatkalta, alkaa yhtäkkiä näyttää suurelta siunaukselta koko ihmiskunnalle.