No entä oletko lukenut Heinrich
Harrerin kirjan Seitsemän vuotta Tiibetissä? Elokuvakin siitä on kai tehty,
mutta minuun teki suuren vaikutuksen juuri kirja, enkä edes muista olenko
nähnyt elokuvan vai en. Ehkä jonkun trailerin. Tai sitten vaan alun, koska olen
nukahtanut kesken. No, joka tapauksessa kirjan loppupuoli keskittyy Dalai-laman
pakomatkaan Lhasasta ja koko Tiibetistä. Se oli niin surullista, että sitä oli
aikoinaan vähän vaikea edes lukea. Etenkin kun tietää, ettei Dalai-lama ole
koskaan päässyt palaamaan Tiibetiin, eikä varmasti tässä elämässä pääsekään.
Jokin aika sitten luin jotakin ihan
muuta tekstiä, enkä millään muista mikä se oli. Siinä oli puhetta niistä
globaaleista muutoksista, joita meidän ihmisten tietoisuudessa on tiettyinä
aikakausina tapahtunut. Ja 1960-luvulla tapahtuneeseen suureen muutokseen, jos
oikein muistan niin sitä kuvattiin tietynlaisena avautumisena, liittyi juuri
Dalai-laman pako Tiibetistä. Sillä mitä me niin kutsutut länsimaalaiset tietäisimme
Dalai-lamasta, ehkä pyhimmästä tällä hetkellä ihmishahmossa elävästä miehestä,
jos hän olisi jäänyt Tiibetiin. Olisiko Dalai-lama levittänyt rauhan sanomaa
ympäri maailmaa, saanut Nobelin rauhanpalkinnon ja vieraillut useita kertoja
Suomessa, jos hän olisi voinut jäädä Tiibetiin. Tuskin.
Kaikella tällä yritän jälleen kerran
tolkuttaa – ehkä eniten itselleni – sitä, että kolikossa on aina vähintään
kaksi puolta. Ja että ”ottamalla korkeutta”, niin kuin kundaliinijoogamestari
Yogi Bhajan usein sanoi, eli katsomalla etäämmältä laajoja kokonaisuuksia,
asiat alkavat näyttämään ihan toiselta. Se, mikä ensin näytti käsittämättömän
surulliselta pakomatkalta, alkaa yhtäkkiä näyttää suurelta siunaukselta koko
ihmiskunnalle.
2 kommenttia:
Tämä on ihan totta. Se mikä äkkiseltään näyttää vaan tajuttoman surulliselta ja kamalalta onkin pitemmän päälle mahdollisuus uuteen ja parempaan.
Juuri mietin tätä tänään kaukosuhteitten kohdalla, kun eräs kaveri vaikeroi miten kauheaa on kun ei voi halata kultaansa. Meinasin ensin lohduttaa häntä ehdottamalla, että hän selvittäisi ulkomaille muuton mahdollisuutta. Mutta sitten muistin, että aiemmin hän (ja monet muutkin tutut naiset) heiluivat sydän hajalla suhteesta toiseen sitoutumiskammoisten miesten armoilla. Siitä välähti oivallus: kaukosuhde on tosi monelle tie eheämpään elämään ja itsekunnioitukseen. Kipeä mutta kannattava tie. Kun on varattu, ja on jotain mitä odottaa, pystyy sanomaan muille ei, kestämään yksinoloa ja oppimaan olemaan sinut itsensä kanssa.
Kyllä. Ja kaukosuhteillakin on yleensä tarkoituksensa, sillä kaipuullakin ja riutumisella.
Lähetä kommentti