tiistai 1. lokakuuta 2013

Näkökulman muutos



No entä oletko lukenut Heinrich Harrerin kirjan Seitsemän vuotta Tiibetissä? Elokuvakin siitä on kai tehty, mutta minuun teki suuren vaikutuksen juuri kirja, enkä edes muista olenko nähnyt elokuvan vai en. Ehkä jonkun trailerin. Tai sitten vaan alun, koska olen nukahtanut kesken. No, joka tapauksessa kirjan loppupuoli keskittyy Dalai-laman pakomatkaan Lhasasta ja koko Tiibetistä. Se oli niin surullista, että sitä oli aikoinaan vähän vaikea edes lukea. Etenkin kun tietää, ettei Dalai-lama ole koskaan päässyt palaamaan Tiibetiin, eikä varmasti tässä elämässä pääsekään.

Jokin aika sitten luin jotakin ihan muuta tekstiä, enkä millään muista mikä se oli. Siinä oli puhetta niistä globaaleista muutoksista, joita meidän ihmisten tietoisuudessa on tiettyinä aikakausina tapahtunut. Ja 1960-luvulla tapahtuneeseen suureen muutokseen, jos oikein muistan niin sitä kuvattiin tietynlaisena avautumisena, liittyi juuri Dalai-laman pako Tiibetistä. Sillä mitä me niin kutsutut länsimaalaiset tietäisimme Dalai-lamasta, ehkä pyhimmästä tällä hetkellä ihmishahmossa elävästä miehestä, jos hän olisi jäänyt Tiibetiin. Olisiko Dalai-lama levittänyt rauhan sanomaa ympäri maailmaa, saanut Nobelin rauhanpalkinnon ja vieraillut useita kertoja Suomessa, jos hän olisi voinut jäädä Tiibetiin. Tuskin.

Kaikella tällä yritän jälleen kerran tolkuttaa – ehkä eniten itselleni – sitä, että kolikossa on aina vähintään kaksi puolta. Ja että ”ottamalla korkeutta”, niin kuin kundaliinijoogamestari Yogi Bhajan usein sanoi, eli katsomalla etäämmältä laajoja kokonaisuuksia, asiat alkavat näyttämään ihan toiselta. Se, mikä ensin näytti käsittämättömän surulliselta pakomatkalta, alkaa yhtäkkiä näyttää suurelta siunaukselta koko ihmiskunnalle.

2 kommenttia:

Kirjuri kirjoitti...

Tämä on ihan totta. Se mikä äkkiseltään näyttää vaan tajuttoman surulliselta ja kamalalta onkin pitemmän päälle mahdollisuus uuteen ja parempaan.

Juuri mietin tätä tänään kaukosuhteitten kohdalla, kun eräs kaveri vaikeroi miten kauheaa on kun ei voi halata kultaansa. Meinasin ensin lohduttaa häntä ehdottamalla, että hän selvittäisi ulkomaille muuton mahdollisuutta. Mutta sitten muistin, että aiemmin hän (ja monet muutkin tutut naiset) heiluivat sydän hajalla suhteesta toiseen sitoutumiskammoisten miesten armoilla. Siitä välähti oivallus: kaukosuhde on tosi monelle tie eheämpään elämään ja itsekunnioitukseen. Kipeä mutta kannattava tie. Kun on varattu, ja on jotain mitä odottaa, pystyy sanomaan muille ei, kestämään yksinoloa ja oppimaan olemaan sinut itsensä kanssa.

Jagdev Kaur kirjoitti...

Kyllä. Ja kaukosuhteillakin on yleensä tarkoituksensa, sillä kaipuullakin ja riutumisella.