Pahasti näyttää siltä, että uusi työ
haittaa harrastuksia kuten bloggausta. Ei vaan ehdi eikä jaksa kirjoittaa, eikä
ole niin kauheasti sanottavaakaan. Ehkä tilanne muuttuu ensi viikon jälkeen,
kun en enää matkusta joka päivä työpaikalle, vaan pidän myös etäpäiviä.
Pitkän ja raskaan mutta silti nopsaan
ohi vilahtaneen työviikon päätteeksi oli kertakaikkisen ihanaa kömpiä tänä
aamuna sadhanaan. Meitä ei ollut montaa paikalla, vetäjän lisäksi minä ja yksi
kanssajoogaaja, mutta se ei haitannut yhtään. Tähän aamuun meitä oli juuri
sopiva määrä.
Oli tosi mukavaa joogata jonkun muun
ohjauksessa ja oikein uppoutua kaikkiin asanoihin ja tekemiseen. Sitä herkkua
on nykyisin tarjolla minulle kovin vähän, sillä enempi ohjaan muita kuin olen
ohjattavana. Joogatessa hyvin huomasi kuinka jäykäksi selkä on viikossa
ehtinyt. Ei ole junanpenkkejä tehty minun mallista ihmistä varten, niissä on
tosi vaikeaa löytää hyvää asentoa. Liian usein olen rötköttänyt junassa, ja se
alkaa kostautua. Mutta ei hätää, pitää lisätä joogaa ja istua paremmin, niin
eiköhän asia korjaannu.
En muista koska olisin viimeksi ollut
aamusadhanassa ja päässyt laulamaan mantroja sydämen kyllyydestä. Viime
sunnuntaina joo, mutta se oli syntymäpäiväsadhana jossa ei ole käytössä kaikki
sadhanamantrat vaan vain yksi. Me kolme saimme äänemme soimaan yhteen tosi
kauniisti, ja hetkittäin meinasi nousta tippa linssiin ihan vaan sen takia,
että oli niin ihana mantrata, ja vieläpä toisten kanssa. Parempaa ei voi olla.
Työasioiden takia jooga ja henkisyys
ylipäänsä ovat painuneet jotenkin taka-alalle. Olen tehnyt aamuharjoitukseni,
mutta ajatukset ovat olleet jossakin muualla, arkisissa asioissa. Ja sitä arkea
eläessä on mielessä käynyt moneen kertaan, että onko tämä nyt sitä mitä minä
elämältäni haluan. Vastausta ei ole. Mutta se on selvää, että sadhana palautti
mieleen taas ainakin välähdyksen siitä, kuka ja mikä minä olen oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti