Tässä hetkessä

Mikähän siinä onkin, että on niin helppoa aina uudestaan ja uudestaan lipsahtaa sitten kun –elämään. Sellaiseen elämään ja ajatteluun, että jotakin pitää tapahtua, jonkin valmistua tai loppua ennen kuin kaikki on kohdallaan ja elämä paranee. Kun ihan oikeasti tätä elämäähän pitäisi elää just nyt. Tässä hetkessä. Eikä niin kauheasti tulevaisuudessa, eikä oikein menneisyydessäkään.

Koko sen vajaan viisi viikkoa, jonka olen ollut työpaikassani, olen miettinyt tämän työpätkän loppumista. Se loppuu vuodenvaihteessa. Joka päivä mietin, mitä vastaan jos ja toivottavasti kun minulta vuodenvaihteessa kysytään, että jatkanko. Välillä melkein ahdistaa, kun en ole ihan varma enkä osaa päättää mitä vastaan. Ihan niin kuin se pitäisi tietää nyt. Juu, minä olen henkilö jolla on varma mielipide moneen asiaan, mutta ei tähän tarvitsisi olla, ei vielä. Matkaan voi tulla vielä monta mutkaa ja muuttujaa.

Tietenkin ajatus työsuhteen loppumisesta on auttanut niinä päivinä, kun matkustaminen ja työ noin muuten ei ole ollut herkkua.  Sellaisina päivinä olen ollut ihan satavarma ratkaisustani. Mutta on niitäkin päiviä, jolloin olen ollut itseni kanssa ihan eri mieltä. Luulen, että työpaikka ei ole vielä näyttänyt minulle parhaita puoliaan. Sen sijaan matkoineen kaksitoistatuntiset työpäivät ovat kyllä käyneet tutuiksi.