keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Sielun piipahdus



Olin keskenmenon jälkeisessä jälkitarkastuksessa. Siellä selvisi lääketieteellinen syy tapahtuneeseen, tai siis osin selvisi, tapahtumien ihan alkusyy on tuntematon eikä sitä olisi voinut millään estää eikä lääkkeillä parantaa. Lääkäri vertasi tapahtunutta negatiiviseen lottovoittoon: meillä vaan oli tavattoman huono tuuri.

Oli tietenkin mukava kuulla tämäkin puoli asioista, mutta lääkärin tavoin minä en usko huonoon tuuriin tai sattumaan. Minun ymmärrykseni maailmasta perustuu siihen, että asioilla on tarkoituksena. Ihan kaikella. Minä vaan en voi sitä asioiden tarkoitusta aina ymmärtää, koska näen ja tiedän vain niin rajallisen pienen osan kaikesta. Jos näkemykseni ei perustuisi vain tähän elämään vaan voisin nähdä koko laajemman kuvion, alkaisi tapahtumissa olla enemmän järkeä. Näin ajattelen.

Rajalliseen näkökykyyn ja tietoon tapahtumain kulusta perustuu sekin, että en käsitä miksi odottamani vauvan sielu viivähti luonamme niin lyhyen aikaa. Pari viikkoa, mitä tolkkua niin lyhyessä visiitissä on. Tai kyllä minä omalta kannaltani tiedän, sillä täällä piipahtanut sielu ehti opettaa minulle monia tärkeitä asioita. Sanotaan, että lapset opettavat vanhempiaan, ja sen sain jo näin lyhyessä ajassa kokea. Mutta sanotaan myös, että äiti on lapsen ensimmäinen opettaja. Ehdinkö minä opettaa hänelle mitään? Ehtikö hän täyttää sen tarkoituksen ja elämäntehtävän, joka hänellä täällä maan päällä oli? Minusta tuntuu että ehti, vaikka en koko kuviota käsitäkään.

Minun yhteys hänen sieluunsa ei katkennut mitenkään yhtäkkisesti ja nopeasti, niin kuin voisin kuvitella jonkin onnettomuuden yhteydessä käyvän. Ei, ensin tuli ikään kuin häiriöitä linjalle, ja siitä yhteys pikkuhiljaa hiipui. Hänen sielunsa osasi myös lähteä takaisin kotiin, eikä se jäänyt tänne pyörimään. Kaikesta tästä jäi sellainen kuva ja olo, että asiat menivät niin kuin niiden pitikin, niin kuin ne oli tarkoitettukin. Minä vaan en ymmärrä sitä tarkoitusta.

5 kommenttia:

Sirppu kirjoitti...

Mietin, miksi tuntuu hyvältä lukea pohdintaasi asiasta, joka on niin kovin surullinen.

Ehkä siksi, että minusta tällainen suhtautuminen (joka huokuu kirjoituksistasi) on lohdullinen, irtipäästävä ja hyväksyvä. Tiedätkö, aika vastakkainen sellaiselle takertuvalle ja katkeralle asenteelle elämää kohtaan. Että tämänkin sinä minulle annoit ja mitään en siitä saanut. Ja sitten ei kun syyttämään ja vastuuttamaan erinäisiä tahoja - mukaanlukien oma itse - tapahtuneesta. Toki osana inhimillisten tunteiden kirjoa näillekin tunteille on paikkansa, mutta ne eivät ole koko "totuus" tai tarina.

vilukissi kirjoitti...

Minusta sinulla on erittäin hyvä ja oikea tapa suhtautua keskenmenoosi. Jokaisella tapahtuvalla asialla ON ta rkoituksensa, jonka jo sanoitkin. Kaikella on tarkoituksensa. Aina emme niitä tarkoituksia tajua tai näe tai ymmärrä mutta kuitenkin. Siihen saa luottaa, että näin piti tapahtua. Kauniisti kirjoitit yhteydestäsi pieneen lapseesi, joka piipahti elämässänne. Opettaen jotain, antaen jotain. Olisiko vasta niin, että kun lapsi syntyy, niin alkaa äidinkin vuoro opettaa. Syntymättömällä on tiedossaan ikiaikaiset taidot opettaa äitiä, joihin äiti oppii oikeasti vasta sitten, kun saa tämän ihmeen syliinsä. Ei ollut mitän lääketieteellistä vikaa. Ajattele, miten hyvä sekin asia on. Elämässä on aina uusia mahdollisuuksia. Pieni visiitti, mutta niin merkityksellinen.

Jagdev Kaur kirjoitti...

Tällainen suhtautumistapa on minullekin melko uutta, ja opettelen sitä vielä. Se on tullut minulle kaiken sen myötä, mitä joogatunneilla olen kuullut ja mitä olen joogaan liittyvistä kirjoista lukenut. Ja ennen kaikkea, mitä omat joogaopettajani ovat omalla esimerkillään opettaneet.

Ja se on ihan selvää, että tällainen suhtautumistapa tekee kaikesta paljon helpompaa kuin jos ajattelisin, että maailma on epäreilu paikka ja meillä kävi tosi huono tuuri.

Nainen Nelikymppinen kirjoitti...

Lapsella oli ja on osa sinun elämässäsi. Hän oli rikkaus ja lahja, jonka sait ja ihan varmasti kaikella oli tarkoitus. Kuten Vilukissi sanoi, ehkä hän opetti sinua. Olen kokenut samanlaisen menetyksen, joka muutti minua ihmisenä paljonkin. Ehkä se on yksi niistä tarkoituksista?

Jagdev Kaur kirjoitti...

Kyllä, monet henkiset opettajat toistavat ajatusta, että tapahtumat toistuvat uudestaan ja uudestaan meidän elämässämme, jos emme niistä mitään opi. Muuttuminen ja oppiminen on ainoa tapa päästä eteenpäin - tai johonkin suuntaan - ja päästää vanhasta irti.