Vieläkin viipyilen Les Misérables
–musikaalin jälkimainingeissa. Olen kuunnellut musikaalin biisejä netistä,
mutta eipä se ole ollenkaan sama. Ei se värähtele samalla tavalla kuin kokonainen
orkesteri ja estradi täynnä laulajia.
Minä olen kodista, jossa musiikki ei
ole juurikaan ollut läsnä. Isosiskojeni ansiosta poppikone meillä on ollut, ja
musiikkia on siitä soitettu, mutta mitään livemeininkiä ei. Olinkin
muistaakseni ekalla luokalla koulussa, kun ensimmäistä kertaa koin aika
järisyttävällä tavalla sen, kuinka ääni värähtelee. Kouluun tuli vierailulle
osa kaupunginorkesterissa, ja siinä jumppasalin lattialla istuen pääsimme
kuuntelemaan miltä karsittu versio isosta orkesterista kuulostaa. Minä olisin
varmaankin lentänyt pyrstölleni jos en olisi jo valmiiksi istunut lattialla. En
olisi koskaan voinut kuvitella, että orkesteri saa aikaan sellaista tärinää. Koko
lattia tärisi, ilma ja kaikki, ja minä tietenkin siinä mukana. Siihen asti olin
luullut, että ääni aistitaan kuulemalla, mutta se kokemus muutti käsitykseni.
Äänihän tuntuu koko kehossa.
Jotkut kundaliinijoogassa käyvät
ihmiset ovat sitä mieltä, että mantrat eivät ole ollenkaan heidän juttunsa.
Niin voi tietenkin olla, enhän minä sitä tiedä. Mutta silti tulee aina mieleen,
että ovatko he koskaan kokeilleet, siis ihan kunnolla. Ovatko he tunteneet,
kuinka keho alkaa äänen myötä värähdellä yhdessä kaikkien muiden äänten kanssa.
Se on ihan sanoinkuvaamattoman hieno tunne monellakin tapaa. Se on myös hyväksi
meille; mantrojen toistaminen on kuin sisäistä hierontaa keholle.
Sanotaan myös, että kapellimestarit
ovat usein pitkäikäisiä juuri sen takia, että he viettävät niin paljon aikaa
orkesterien äänivärähtelyssä. Minäkin olen viime päivinä kaipaillut
miniorkesteria kotiin, olohuoneen nurkkaan, soittamaan. Vaikka siipan 7
kaiuttimen kotiteatteri jytisee ihan kivasti, ei se kuitenkaan käy
orkesterista. Siis juuri sen äänivärähtelyn puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti