Leijuntaa ja valaita

Tuntuu siltä, että en ole vieläkään ihan laskeutunut maan pinnalle kuuden päivän joogaamisen jäljiltä. Pikkuhiljaa alkaa maa kutsua, mutta voi silti olla, että en koskaan laskeudu ihan sellaiseksi kuin olin. Mutta en minä leijumaankaan jää, ei huolta siitä.

Olin eilen pitkästä aikaa äänimaljahoidossa. Sinne mennessä pää kävi taas hurjilla kierroksilla, tuntui että en oikein itsekään pysynyt oman ajatusjuoksuni perässä. Mielen vikkelät liikkeet oli tosi helppo huomata juuri siinä hoitopöydällä, hoidon aluksi, kun oikeastaan olisi pitänyt rauhoittua jo. Mutta minkäs teet kun kuningasideoita pukkaa, ja toisaalta minä myös nautin mieleni aktiivisuudesta. Sitten kävi samalla tavalla kuin nukutuksessa. Juuri ehtii ajatella, että minuun ei taida tämä nukutusaine tepsiäkään ollenkaan, ja sitten seuraava havainto on, kun herää nukutuksesta.

Niinpä minulta meni melkein koko äänimaljahoito ohi. Ei mitään mielikuvaa mistään. Ei se hukkaan silti mennyt. Hoitajani nauroi kippurassa, kun hoidon jälkeen yritin kammeta itseäni hoitopöydältä ylös. Onneksi ei ollut kiire, sillä pari kertaa jouduin ottamaan uutta vauhtia makuuasennosta. Päässä ei liikkunut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Ei mitään, nada. Tuntui vaan hullulta, ja oikein piti ravistella päätä, että onko siellä mitään vai onko siellä jotain ihan ylimääräistä. Oma pää se oli, vaikkei sitä tahtonut samaksi tunnistaa. Sain itseni ylös, ja tuoliin istumaan. Jokin ajatuskin tuli mieleen, ja aloin puhua sitä hoitajalleni. Mutta kesken lauseen ajatus katosi taas. Hoitajani nauroi ja nauroi, vaikka yritin sanoa, ettei minulle saa nauraa.

Hän sanoi, että hoidon loppupuolella mukaan tuli jotakin majesteettista, ehkä valaita. Hitsi, minulta meni valaat ihan ohi kun olin taju kankaalla. Ja olo oli vähän kuin valaat olisivat jyränneet minun pääni yli. Tosin kyllä minä siitä tokenin pikkuhiljaa. Hoidosta lähtiessä tuntui, että en uskalla ajaa pyörällä kotiin vaan pitää taluttaa. Mutta kun pääsin sinne asti, mihin olin pyöräni jättänyt, olo oli jo niin vakaa, että hyppäsin pyörän selkään.

Tänä aamuna taas mantroja toistaessa tuntui siltä, että äänimaljahoito on virittänyt kaikki kehon kielet soimaan kauniisti ja helposti. Se on kyllä käsittämättömän mahtava tunne, kun keho soi niin kuin paraskin instrumentti.