perjantai 25. tammikuuta 2013

Toipumisen aika




Olen ollut tämän viikon pois töistä, sairauslomalla. Olen lojunut kotona, tehnyt mitä huvittaa tai ollut tekemättä mitään jos se on huvittanut eniten. Olen itkenyt silmät päästäni, lukenut, tavannut ystäviä ja nukkunut paljon. Nukkuminen on mukavaa ja uni armelias, koska se ei muistuta surusta. Mutta aamut ovatkin sitten vaikeita: miksi ihmeessä pitäisi nousta sängystä ylös. En tahdo keksiä mitään syytä herätä uuteen päivään. Olen noussut tekemään oman hyvinkin typistetyn joogaharjoituksen joka aamu, mutta sen jälkeen kellahtanut takaisin siipan lämpimään kylkeen nukkumaan kuin murmeli.

Kulunut viikko tuntuu tosi pitkältä ajalta. Päivä päivältä suru ja olo ovat muuttuneet. Enää en itke koko aikaa, ja mielessä vilahtelee tulevaisuuteenkin liittyviä asioita. Tulevaisuus pitää ajatella taas ihan uudestaan, se ei mennytkään niin kuin luultiin.

Huomaan, että toipumiseen pitää antaa itselleen myös lupa. Eteenpäin elävän mieli, niin kuin sananlaskussa sanotaan. Minä saan toipua juuri niin nopeasti kuin toivun, eikä se vähennä tapahtuneen merkitystä tai surun syvyyttä. Minun ei tarvitse surra kokopäiväisesti yhtään kauempaa kuin mielekkäältä tuntuu. Ja ne toipumisen syvät prosessit ottavat oman aikansa joka tapauksessa, vaikka palautuisinkin arkiseen toimintaan ja elämään kohtuullisen nopeasti.

Näyttää siis siltä, että elämä jatkuu. Ja siltä, että menen ensi viikolla töihin enkä hae lisää sairauslomaa. Mutta joogan ohjaamista en ole vielä valmis aloittamaan uudelleen, siihen olo on vielä liian hutera. Senkin aika tulee vielä.

6 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Kuulostaa siltä, että sinulla on hyvät työkalut ja hyvä asenne tilanteesta selviämiseen. Itsellä oli pari vuotta sitten elämässä iso kriisi, ja toimin hyvin samalla tavalla ja samoilla ajatuksilla, mistä sinäkin tässä kirjoitat. Sulhoni kuvasi tätä toimintatapaa ilmaisulla "kierivä kaatuminen", mikä oli erittäin osuvasti sanottu. :) Voimia ja valoa <3

Nainen Nelikymppinen kirjoitti...

Suruun ja sen työstämiseen ei ole mitään ohjetta, sääntöä tai mielipidettä. Se on tosiaan jokaisen oma juttu ja siitä myös minä pidin kiinni, kun kohtasin samanlaisen surun aikanani. Minun suruni pituus tuntui herättävän enemmän tunteita muissa kuin itsessäni, vaikka minua ja lähimpiäni se kosketti kaikkein eniten. Sure niin kauan kuin sinusta tuntuu ja iloitse heti, kun siihen tulee sopiva hetki. Elä omalla tavallasi. Suru muuttaa muotoaan, muisto säilyy ja elämä jatkuu. Ihanaa, että sinulla on tuo jooga elämässäsi ja katse pikkuhiljaa tulevaisuuteen :) .

Jagdev Kaur kirjoitti...

Kiitos vertaistuesta :)

Minulle on moneen kertaan ja usealta taholta tuotu esiin mahdollisuus saada ammattiapua, mikä on tietenkin tosi hieno asia. En vaan tunne sitä tarpeelliseksi. Itse asiassa se tuntuu sikäli hankalalta asialta, että ensin pitäisi selittää miten minä ymmärrän koko universumin ja elämän tarkoituksen jne. Tuntuu, että te lukijat olette paljon paremmin perillä näistä jutuista kuin joku ventovieras ammattilainen. Ja minusta se näkyy teidän oivaltavissa kommenteissannekin, jotka minä koen tosi tärkeiksi.

Sirppu kirjoitti...

Ymmärrän tosi hyvin tuon ammattiauttaja-maailmankatsomus -ristiriidan, mutta en ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennen kuin sen tänne kirjoitit!

Näin suurta, äkillistä ja elämänsuunnan mullistavaa surua en ole itse kohdannut, mutta joitakin luopumisia ja "puuttumisia" ja niihin liittyvää surua on elämä antanut. Sellaisia isoja mutta hitaita tajuamisia siitä, mitä minulla tässä elämässä voi olla ja mitä voin saada, ja mitä taas en, miten se erottaa minut toisista ihmisistä ja miten yhdistää. Niiden kohdalla olen huomannut, että luopuminen on syklistä tai spiraalimaista. Joissain tilanteessa jotain aktivoituu ja sitten pitää vähäksi aikaa käpertyä kasaan hoitamaan itseään. Laulaa vähän enemmän mantroja tai olla hiljaisuudessa. Sitten olo on taas vähän ehjempi ja voi jatkaa matkaa. Ehkä se on sitä, että koko elämä kiertää kehää. Välillä huomaa tulevansa paikkaan, jossa on jo ollut, mutta jotain on muuttunut, isosti tai pienesti. Elämä jatkuu muodossa tai toisessa, tavalla tai toisella. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän tarvitsisi aina ja kaikkina hetkinä hyväksyä se tai olla samaa mieltä, ei todellakaan. Paradoksaalista kyllä, suru ja luopuminen tuntuu syventävän elämäntuntua, sen tajuamista, että nyt ollaan tässä, näillä eväillä. Toivottavasti tämä ei nyt kuulosta viisastelulta, en todellakaan tarkoita sitä, että surun kanssa pitäisi olla jotenkin viisas, oppia jotain tai vastaavaa. Tai että se jotenkin ylevöittäisi. Tai että suru olisi jotain jota toivoisi kenellekään.

Voimia sulle toipumiseen. Olkoon päivät sulle niin lempeitä kuin ne tällaisina aikoina vaan voi olla.

Jagdev Kaur kirjoitti...

Sirppu, kommenttisi nytkäytti omia ajatuksiani eteenpäin. Oivalsin yhden piintyneen, turhan ja etten sanoisi väärän mielikuvan itsestäni, joka on lymynnyt takaraivossani ja sieltä haitannut olemistani. Kiitos :)

Sirppu kirjoitti...

<3 (tämä on sydän)