Laatikkoleikki

No voin minä kertoakin, mistä eilinen huono tuuli alkoi. Töissä oli maanantaina muutto, eli minun työhuoneeni muutti lattiaremontin tieltä pois, samassa kerroksessa talon toisesta päästä toiseen. Minulla on työhuoneessani aika paljon tavaraa, joten muuttolaatikoitakin tuli toista kymmentä. Laskin laatikot pakattuani ne.

Tiistaina purin laatikot uudessa huoneessa. Laskin laatikot, ja minusta niitä oli yksi vähemmän kuin pakattuja. Ja ihan kaikki tavaratkaan eivät löytyneet. Sanoin asiasta muuttomiehille, ja he etsivät kadonnutta laatikkoani muiden huoneista, ja vähän joka paikasta.

Keskiviikkoaamuna yksi muuttomies kävi jälleen luonani, ja kysyi oliko laatikko löytynyt, ja oliko tärkeääkin tavaraa kadoksissa. Häntä selvästi häiritsi koko asia, ja hän lupasi käydä kaikki paikat vielä kerran läpi. Minä järjestelin vielä purkamiani tavaroita, ja huomasin että ne tavarat, joiden olin luullut puuttuvan, olivatkin jäljiltäni kaapissa. Itse asiassa mitään ei tainnut olla kadoksissa. Ja siinä vaiheessa heräsi kaamea epäilys: olinko sittenkin laskenut pakkaamani laatikot väärin.

Niin sen oli oltava. Ei ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta, kun minä lasken päin honkia. Mutta nyt alkoi todella nolottaa, sillä olin vaivannut muuttomiehiä ja muitakin ihmisiä ihan turhaan. Muuttomiehet olivat jo siltä päivältä lähteneet, joten en voinut kertoa, ettei mitään ollutkaan hukassa. Ja sitten vaan kärvistelin omissa, ikävissä fiiliksissäni.

Tälläkin tarinalla, tai siis tapahtumalla lienee opetuksensa. Ja sitä opetusta olen miettinyt eilisen ja vielä tämänkin päivän. Ensimmäinen ajatus tietenkin oli, että tuollainen töppäily opettaa minulle nöyryyttä ja muistuttaa siitä tosiasiasta, että minäkin teen virheitä vaikka kuinka keskittyisin. Mutta tarkemmin ajateltuna, senhän minä osaan jo. Osaan oikein hyvin etsiä syytä itsestäni ja olla varovainen tekemisissäni. Ja silti teen tuollaisia töppäilyjä. Eli jotain muuta tässä lienee taustalla.

Pikkuhiljaa alkoi syntyä sellainen ajatus, että tämä tapaus voisi opettaa minua antamaan anteeksi itselleni. Pahimmalta tässä kaikessa tuntui se, että muut joutuivat tekemään ihan turhaa työtä sen takia, että minä möhlin. Ja sitä toisten ihmisten vaivaamista pitäisi välttää viimeiseen asti, sehän oli se elämän lähtökohta ja kantava ajatus, eikö vaan. Mutta jos ajatuksen kääntäisi niin, että ihmiset ovat valmiita näkemään vaivaa minun vuokseni, eikä heitä haittaa vaikka lopulta selviäisi, että heidän vaivannäkönsä on perustunut laskuvirheeseen. Minä tässä taas olen ankarin arvostelijani, muut ovat minua kohtaan paljon armollisempia. Minä osaan antaa anteeksi muille vaikka mitä, mutta omat kömmähdykseni otan liian vakavasti. Ja kömmähdyksiä tulee, se on ihan selvä. Niitä ei voi välttää, mutta oma suhtautumiseni niihin sopisi mennä uusiksi.

Ja jos ajatuksen kääntää noin, toistaa koko tapaus jollakin tapaa sitä samaa opetusta minulle kuin Jagdeep Singhin työpaja, Padma Priyan tapaaminen ja se, mitä muutamat muutkin läheiset ihmiset ovat viime aikoina hyvinkin voimakkaasti sanoneet.