Marraskuu

Nyt tekee mieli valittaa. On niin pimeää, että sitä on jo vähän vaikea kestää. Lumi valaisisi ihan kivasti, mutta siitä ei ole tietoakaan. Onneksi ensimmäiseen adventtiin ei ole kuin pari viikkoa, sen jälkeen lisääntyy keinotekoisen valon määrä, kun kaikki jouluvalot alkaa olla esillä.

Tällaiseen vuodenaikaan ihminen alkaa miettiä, että mitä ihmeen järkeä on syntyä Suomeen, ja yrittää elää kituuttaa tällaisessa maailman kolkassa. Itse asiassa siitä oli puhetta jokin aika sitten, ja kundaliinijoogaopettajani tiesi asiaan ainakin yhden vastauksen. Hän kertoi, että maapallolle on viimeisen 50–60 vuoden aikana syntynyt paljon vanhoja sieluja. Sellaisia sieluja, jotka kantavat mukanaan niin voimakasta tulta, että heidän pitää syntyä viileään ilmanalaan, etteivät palaisi karrelle. Siksi nämä sielut ovat syntyneet paljolti pohjoiseen.

Ihan älyttömän hieno ajatus, josta ego saa taas hyvät kiksit. Se röyhistää rintaansa, ja yrittää esittää, että minäkin olen niitä, vanhoja sieluja, muita parempia tai ainakin pidemmälle kehittyneitä olentoja. Egon pullistelun voi jättää totaalisesti vaille huomiota, ja keskittyä siihen ajatukseen, että kaikella on tarkoituksensa. Jostain syystä minunkin on juuri tänne pitänyt syntyä. Ja jostain syystä en ole koskaan edes tuntenut kaipuuta täältä pois, vaan olen kokenut tämän omaksi paikakseni.

Jokin järki ja järjestys asioilla on, niin minä haluan uskoa, ja siksi minä olen juuri täällä, pimeässä. Selviytymässä siitä. Ja jos mahdollista, tuomassa edes pikkuriikkisen valoa toisten pimeään. Vaikka vaan ohjaamalla kundaliinijoogaa. Hymyilemällä, kun pimeys vetää liian totiseksi. Avaamalla oven, kun mustiin pukeutuneet mutrusuut marssivat ulos ja sisään. Tai muilla tavoin, kuka niitä kaikkia edes muistaa.

Sitä paitsi kohta on joulu, ja silloin me siipan kanssa olemme valoisammilla ja lämpimämmillä mailla. Sitä on mukava odotella.