Kuulin, että meidän tuttavapariskunta
on eroamassa. Kysyin tiedon kertojalta syytä tähän, ja hän vastasi, että he
eivät kai vaan enää rakasta toisiaan. Mutta mikä ihmeen syy se on olevinaan?
Huomaan, että näissä parisuhdeasioissa
minusta on näin vanhemmiten tullut aika tiukkapipoinen. Tietenkin yhdessä
oleminen ja eroaminen ovat ihmisten omia asioita, eikä minulla ole mitään
oikeutta puuttua niihin. Enkä puutukaan. Mutta toistuvasti hämmästelen, miksi
ihmeessä ihmiset eroavat. Onko parisuhde ollut tuhoon tuomittu jo ihan alusta
asti? Vai onko eroon jokin oikea syy? Vai tuleeko ihmisille vaan jokin kaipuu
johonkin muuhun, vaikka heidän onnensa on ihan nenän edessä?
En minä tarkoita, että kenenkään
pitäisi elää ja kärsiä onnettomassa parisuhteessa. Mutta silti, onnellisuus on
oma päätös, ei onni tule puolisoa vaihtamalla. Ja nyt tarkoitan niitä
tilanteita, joissa puolisossa ei periaatteessa ole mitään vikaa. On vaan
kasvettu erilleen. Tai lakattu rakastamasta. Höpö-höpö, sanon minä.
Ennen kuin leimaudun täysin
ymmärtämättömäksi näiden asioiden suhteen, totean, että näen siipan ja minun suhteellisen
pitkässä suhteessa ne kohdat, joissa me olisimme voineet niin sanotusti kasvaa
erilleen. Ne hetket, jolloin olisimme voineet kääntää selkämme toisillemme, ja
lähteä kulkemaan eri suuntiin. Se olisi voinut olla helppoa, ehkä jopa
helpompaa kuin yhdessä pysyminen. Tai ehkä ei sitten kuitenkaan, en tiedä. Joka
tapauksessa oleellista on se, että me emme kääntyneet pois toisistamme. Ja se
on tarkoittanut sitä, että me olemme katselleet toisiamme silmiin silloinkin,
kun emme ole olleet kauneimmillamme, onnellisia ja hymyileviä. Me olemme
nähneet toistemme itkut, kivut ja pettymykset, olemme antaneet toisen niistää
nenänsä omaan paitaamme vaikka se on tarkoittanut räkäistä ja märkää paidan
rintamusta. Ja niin edelleen.
Muistuu mieleen jokin vanha
tv-ohjelma, jossa haastateltiin yhtä myrskyisästi yhdessä olevaa pariskuntaa.
Heiltä kysyttiin, ovatko he koskaan meinanneet erota. Rouva vastasi, että ei.
Tappaa toinen, kyllä, mutta erota ei koskaan. Kaikessa väkivaltaisuudessaan se
kuulosti valtavalta rakkaudentunnustukselta.
8 kommenttia:
Parisuhdehan on sitä korkeinta joogaa. Eli kun kaikkia niitä haasteita käy läpi, se kehittää ihmistä ihan valtavasti eteenpäin. Jos aina vain vaihtaa puolisoa, niin ei koskaan kulje läpi kaikkien tarkoitettujen vaiheiden.
Mikä pelko estää hyväksymästä sitä, ettei eroamisessa välttämättä ole mitään väärää. Ihmisillä, aviopareillakin, on yhteisiä tehtäviä ja sovitettavaa, mutta entäs kun tulee valmista? Sitten kuollaan saman päivä käsikädessä?
M
M, voi hyvinkin olla, että ajatukseni muiden ihmisten ja omastanikin parisuhteesta on omien pelkojeni sävyttämä. Mutta siihen, mikä on oikein tai väärin, en ota kantaa.
Ilman muuta aviopareilla on yhteisiä tehtäviä, kesken jääneitä asioita ja sovitettavaa. Mutta kun ne saadaan valmiiksi, tarkoittaako se sitten rakkauden loppumista? Mitä rakkaus silloin on, yhteistä karmaa?
Ei missään nimessä tarkoita rakkauden loppumista. Se tarkkoittaa vaan sitä, että silloin aviopuolisot ovat vapaita valitsemaan. Vapaita myös yhteisen karman suhteen.
Moni ei varmasti koe mitään tarvetta erota, mutta joskus on myös sellaista, että vanhan pariskunnan ympärille kerääntyy paljon sellaista irvokasta, joka ei palvele ketään.
Se että ihmiset eroavat enemmän, kuin joskus ennen - niin, ovathan ihmiset vähän tietoisempia monella tapaa. Olen ihmetellyt, että vaikka puhutaan paljon tietoisuuden kehittymisestä, niin joissain asioissa eletään edelleen aika dokmaattisesti.
M
Usein voi olla niinkin, että toinen osapuoli haluaa erota, toinen voisi jatkaa/ yrittää. Se on surullista. Kaipa niissä pitkissä suhteissa on myös paljon vaikeita kohtaloita, vaikka yhdessä asuttaisiin hamaan loppuun.
Samaa mieltä kyllä, että liian helposti erotaan.
M, me puhumme nyt eri asioista, joten en näe syytä jatkaa tätä keskustelua.
Sorvatar, ihan totta, joskus on tosi surullista, kun päätös suhteen lopettamisesta on yksipuolinen. Toisaalta kai aika harvoin päätös on yhteinen niin, että molemmat haluavat sitä yhtä paljon tai vähän.
Hankala aihe ylipäätään, ja herättää helposti reaktioita.
Tosiaan, itse en "usko" eroamiseen, mutta samalla myönnän olevani sitä mieltä, että molempien pitää olla samassa veneessä, ja mielellään soutaa sitä samaan suuntaan. Välillä saa tietysti väsyä. Ja sitten taas toisaalta - joskus ihmiset aloittavat suhteen väärän ihmisen kanssa. Se nyt ei tietenkään liity rakkauteen.
Sat Miter, taas kiteytät asian tosi hyvin. Samoilla linjoilla.
Lähetä kommentti