Matematiikka ei ole koskaan ollut
vahvin lajini, se lienee blogin vakilukijoille jo selvää. Muistan hyvin, kun
joskus yläasteella tulin innoissani kotiin, tyyliin: ”Äiti, äiti! Mä sain
matematiikan kokeesta kasin!” Olin odottanut paljon huonompaa numeroa. Äiti huokaisi
syvään, ja sanoi: ”No, luet sitten seuraavalla kerralla kokeeseen paremmin”.
Vähän samanlainen olo minulla on
usein päivätyöni suhteen. Että mikään ei riitä, vaan aina pitäisi tehdä enemmän
ja paremmin, yltää uskomattomiin ihmesuorituksiin. Eikä siinä mitään, minä
nautin työni asettamista haasteista, ja pidän työstäni ylipäänsä ihan älyttömän
paljon. Välillä olisi vaan kiva, jos joku nostaisi peukun pystyyn ja toteaisi,
että hyvin tehty.
Eilen taisi olla sellainen tilanne.
Minulla oli työni sisältöä ja siitä suoriutumista koskeva keskustelu esimieheni
kanssa. Ja nyt huomatkaa, en ole koskaan vaihtanut sanaakaan esimieheni kanssa,
ja hän tuskin on tiennyt minun olemassaolostani saati työstäni mitään. Toisin
sanoen yksikkö on iso, eikä minun lähiesimieheni ole erityisen läheinen. Mutta
niin vaan kävi, että minä sain palkankorotuksen. Pyytämättä. Vähän niin kuin
yllätyksenä.
Palkankorotuksella ei ole minulle
sikäli merkitystä, että tulen ihan hyvin toimeen nykyiselläkin palkalla. Se
raha ei siis palkankorotuksessa ole sinänsä tärkeä. Mutta kun niin vain on,
että työntekijöiden arvostus näkyy ja osoitetaan palkkana. Joskus toki myös
kehuin ja pään silittelyin, mutta kuitenkin pääsääntöisesti palkkana. Niin
tästähän voi vetää sellaisen johtopäätöksen, että esimieheni oli työpanokseeni
tyytyväinen.
Samaan aikaan olen keskustellut
joogaa asiakkailleen tarjoavan paikan, siis myös minun työnantajan kanssa
siitä, ettei siellä ei makseta työlainsäädännössä määrättyä palkkaa. Siis
sunnuntailisää ja palkkaa tuntien aloitus- ja lopetustöistä. Mitään
työehtosopimustahan ei joogaopettajiin sovelleta, vaan vain lakia. Työnantaja
ei ole halukas lain noudattamiseen. Niinpä olen soitellut
työsuojeluviranomaiselle ja kysellyt, mitä voin tehdä. Voin lähettää asiasta
työsuojeluviranomaiselle selvityspyynnön, minkä jälkeen he pyytävät
työnantajalta selvityksen asiasta. Se onkin ilmeisesti se, mitä seuraavaksi
teen. Olisin kyllä toivonut, että työnantaja olisi toiminut vähän toisella
tavalla, ja osoittanut arvostavansa meitä joogaopettajia edes sen verran kuin
laissa sanotaan. Luulen, että otan työnantajaan vielä kerran yhteyttä, ja
ehdotan lain noudattamista ilman työsuojeluviranomaisen väliintuloa. Mutta voin
minä sen selvityspyynnönkin lähettää.
2 kommenttia:
Olen itse yhden hengen yrityksen omistaja ja ainoa työntekijä. En olisi ennen yrittäjäksi rupeamistani uskonut, miten kallista se on, mutta maksan lakisääteiset maksuni ikään kuin takuina vapaudestani; jos en niin tee, minuthan suljettaisiin taas johonkin toimistoon kellonaikojen vangiksi. Välillä on käynyt mielessä että olisi kiva palkata joku auttamaan jossain erityisprojektissa, mutta työnantajaksi rupeaminen on Suomessa niin kallista ja hankalaa että olen jättänyt väliin. Ehkäpä kyseinen työnantaja josta sinä puhut on työllistänyt itsensä pussiin; hänellä on niin paljon noita lakisääteisiä kuluja että tili näyttää miinusta. Eipä silti, toki laista ja suosituksista on pidettävä kiinni!
Lue muuten seuraava Ananda-lehti...
Olen ihan samaa mieltä, työnantajan osa on hankala. Minusta tuskin olisi siihen. Mutta käsittääkseni pienyrittäjät saavat kyllä apua työnantajan tehtäviinsä. Minäkin olen valmis auttamaan omaa työnantajaani miten vaan voin, sillä hän ei näytä tuntevan ei työaikalakia eikä työsopimuslakia. Ja hänellä kuitenkin on toistakymmentä työntekijää yrityksessään.
Mutta täysin alipalkatun työn tekeminen alkaa tökkiä. Siis silloin kun siitä pitäisi maksaa; vapaaehtoistyö, niin kutsuttu karmajooga ja esimerkiksi joogayhdistyksissä toimiminen ovat eri asioita. Niitä teen tietenkin edelleen ilman puhettakaan rahallisesta korvauksesta.
Lähetä kommentti