Aamulla rusakot pomppi tiellä ja
humalaiset nukkui pientareella kun ajelin aamusadhanaan. Rusakoista tuli aamun
ensimmäinen mantra: pakko hihkaista Hare, Hare, Hare Hare aina kun niitä näkee. Se
on rusakkomantra, sopii erityisen hyvin kauniisiin kesäaamuihin.
Sadhanan vetäjä ohjasi tosi kivan
kriyan. Ja jälleen kerran huomasin, kuinka vaikea minun on asettua tekemään
harjoitusta verkkaiseen, viipyilevään tahtiin. Se ei vaan sovi minun
temperamentilleni. Aika kävi pitkäksi, kun jokaisen asanan jälkeen homma
pysähtyi. Joillekin se sopii, ja jotkut erityisesti kiittelivät harjoituksesta.
Minulle sopii vähän reippaampi vauhti ja se, että on enempi tekemistä. Tosin
tämä kerta meni sikäli hyvin, ettei minun tehnyt mieli alkaa huutaa ja kiljua
kun harjoitus pysähtyi. Ehkä sekin on jonkinlaista edistystä mielen hallinnan
tasolla.
Sadhanan jälkeen jäin hetkeksi
juomaan teetä, syömään pikkuleipiä ja rupattelemaan muiden kanssa. Joskus
siihen rupatteluun on mennyt tunti jos toinenkin, mutta viime viikkoina olen
lähtenyt pian sadhanan jälkeen kotiin. En tiedä miksi, jotenkin on tuntunut
siltä, että en vaan jaksa, kyllästyttää. Tänään jaksoin jonkin aikaa ihan
hyvin, ja oli oikein mukavaa. Mutta kotiin piti lähteä hyvissä ajoin, sillä
meillä oli paljon ohjelmaa päivälle. Kuten esimerkiksi pyöräilyä, pyöräilyn
katselemista televisiosta ja uuden ruohonleikkurin osto (vanha hajosi eilen).
Niin ne kuluvat, hellepäivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti