Kun joogaharjoituksessa pääsee oikein
sisäänpäin kääntyneeseen, meditatiiviseen tilaan, joogaopettajan ohjeet
tuntuvat tulevan jotenkin suoraan perille ilman että niitä liiaksi arvioi. Oli
opettajan ohje mikä hyvänsä, sitä alkaa toteuttaa miettimättä, pystyykö asanan
tekemään, miltä se tuntuu ja tykkääkö siitä vai ei. Sen vaan tekee. No
tietenkin terve itsesuojelu on läsnä koko ajan, mutta on käynyt niinkin, ettei
joskus muista ettei pysty jotakin tekemään, ja sitten sen vaan tekee. Ja
samalla huomaa, että se on ehkä ollutkin mieli, joka on vastustanut kyseistä
asanaa. Tai sitten keho on vaan lopulta valmis tekemään sen.
Joka tapauksessa, yritän tässä
esittää sellaisen huomion, että on tosi tärkeää mitä joogaope ohjatessaan sanoo,
koska joogaajat tekevät juuri sen. Huomasin sen konkreettisesti harjoituksessa,
jonka yksi osa on nauraminen selinmakuulla. Kundaliinijoogassa on monia
harjoitussarjoja, joihin kuuluu muutaman minuutin naurupätkä. Usein se tehdään
jonkin aika tiukan vatsakeskukseen kohdistuneen harjoituksen jälkeen, niin että
etenkin vatsa saadaan rentoutumaan ja mukavan tuntuiseksi. Ja tuleehan siitä
kokonaan hyvä olo. Yleensä joogaope ohjaa naurun niin, että hän kehottaa joogaajia
nauramaan vatsanaurua, ja aloittamaan tekonaurulla joka pian muuttuu ihan
oikeaksi nauruksi. Ja nopeasti se muuttuukin, kun kuuntelee muiden naurua, joka
tarttuu.
Kerran kuitenkin joogaope ohjasi
nauramisen niin, että hän vaan kehotti nauramaan tekonaurua, jossa vatsa saa
pomppia. Ja tekonaurua siitä tuli! Huomasin, että minä ikään kuin tein naurun
fyysisesti niin kuin pitikin, mutta yhtään hauskaa se ei ollut. Ei, vaikka
kanssajoogaajat hirnuivat vieressä. Se pysyi tekonauruna loppuun asti, enkä
keksi sille mitään muuta syytä kuin sen, että tekonaurua ope pyysi nauramaan.
Sitä tilattiin, sitä tuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti