Olin eilen elokuvissa katsomassa
Inderjit Kaur Khalsan dokumenttielokuvan Brooklynin pojat. Piti rynnätä katsomaan se heti
kun kalenteri salli, sillä en tiedä kuinka kauan elokuvaa vielä teattereissa
pyöritetään. Täällä ainakin vielä ensi viikon.
Olipas kiinnostava elokuva. Ja hyvin tehty,
tosi kiva oli katsoa. Tai ehkä kiva on väärä sana, mutta en nyt parempaakaan keksi. Tarkoitan vaan, että vaikka elokuva käsitteli hankaliakin asioita, ei katsojalle tullut mitenkään (liian) hankala olo. Elokuvan henkilöt asioineen pyörivät päässä vielä
tänäänkin, aiheuttavat päänvaivaa. Ei siis mikään helposti nielaistava elokuva,
vaan kyllä sitä pitää vähän märehtiä.
Etukäteen kuulin, että Inderjit teki
Chakrapolku-kirjaa ja tätä elokuvaa samaan aikaan, ja ehkä siksi myös elokuvassa
käydään chakrat yksi kerrallaan läpi. Minä en sitä katsellessani millään
tavalla huomannut, koska uppouduin tapahtumiin ja henkilöihin niin tyystin.
Mutta jälkeenpäin kun alkaa kelata elokuvaa alusta loppuun, niin ehkä ne
chakrat sieltä tosiaankin löytyvät.
Elokuvassa Inderjit kertoo, kuinka
hän muutti takaisin Suomeen miehensä ja pienen poikansa kanssa elettyään sitä
ennen vuosia Yhdysvalloissa. Mies ei koskaan sopeutunut tänne, hän ei tuntenut
olevansa tervetullut, ja Inderjit eli ensimmäisen vuoden kulttuurishokissa,
koska Suomi oli muuttunut niin paljon hänen poissa ollessaan. Ja varmasti
Inderjitkin oli muuttunut. Ihan kauhean surullista on, että Suomi jatkuvasti
torjuu tänne tulijat, olivat he ketä hyvänsä. Minusta se on käsittämättömän
tylyä. Ja samalla kun näin sanon, tunnen piston sydämessäni, sillä olen ihan
samanlainen mölli kuin monet muutkin, enkä pistä rikkaa ristiin tänne
tulijoiden elämän helpottamiseksi. Yritän puolustautua sillä, etten ainakaan millään
tavalla vastusta kenenkään tänne tuloa, päinvastoin, vaikka en asialle mitään
muuta teekään kuin katson ketä äänestän vaaleissa. Mutta vähän riittämättömältä
tuntuu tämä puolustukseni.
Joka tapauksessa elokuvaa voi
helposti suositella oikeastaan kenelle vaan. Jos jotakin kriittistä pitäisi
sanoa, niin se olisi Inderjitin kerronta elokuvan taustalla. Ei kuulostanut
luontevalta, olisi ehkä ollut hyvä sitä vielä harjoitella vaikka jonkun
näyttelijän kanssa. Mutta koko elokuvan kannalta kerronta on vaan pieni yksityiskohta.
4 kommenttia:
Maahanmuuttajien elämän helpottaminen on yllättävän helppoa: juttelee heille. Lähes kuka tahansa maahanmuuttaja ilahtuu tästä, koska Suomessa kaikkein vaikeinta on lähes kaikista muista maista tulleille juuri se, etteivät ihmiset puhu. Kun oikein keneenkään ei näin ollen pääse tutustumaan ja elinympäristö tuntuu töykeältä ja varmaan vihamielisemmältä kuin oikeasti onkaan.
Kyllä, kyllä, tämän verran olen perillä asioista. Juttu vaan on niin, että en kohtaa maahanmuuttajia kuin jossain keskustan kaduilla, ja jonkin verran oudolta tuntuu ajatus alkaa jutella siellä. Pitäisi varmaankin hakeutua sellaisiin paikkoihin, joissa voi törmätä maahanmuuttajiin, että voi heille jutella.
Kylläpäs nyt tuntuu hyvin eristetyltä tämä minun pikku elämäni...
Mut kyllähän sä olet päivittäin puheissa monen maahanmuuttajan kanssa - nimittäin töissä. :-) Kyse taitaa pikemminkin olla siitä, että kohtaat luontevasti arjessasi hyvinkoulutettuja maahanmuuttajia ja koska työkielesi on pitkälti englanti, et edes huomaa työkaveriesi olevan maahanmuuttajia. Se, mitä sulta puuttuu, on luontevat kohtaamispaikat esim. työttömien maahanmuuttajien kanssa.
Juu ei, hyvinkoulutettuja ja töissä käyviä maahanmuuttajia en nyt tässä laske maanhanmuuttajiksi, vaikka he sitä ihan oikeasti ovatkin. Ihan juuri Hanna tuota kommenttiasi lukiessani tajusin, että meidän naapurissa asuu maahanmuuttaja, joka puhuu täydellistä suomea, käy töissä ja omaa luultavasti laajemmat ystäväpiirit ja tukiverkostot kuin minä. Niinpä olen autuaasti unohtanut, että hän on maahanmuuttaja.
Maahanmuuttaja taitaa olla niin laaja ja monenlaisia ihmisiä sisältävä käsite, että sen avulla on hankala keskustella täsmällisesti. Kiitos tästä muistutuksesta, Hanna.
Lähetä kommentti