Tähän on tultu – tanssitunnilla käyty

Tekisi mieli liioitella ja väittää, että nyt olen kokenut kaiken. Ihan vaan sillä perusteella, että ylitin itseni pahemmin kompastumatta, ja menin bollywood-tanssitunnille.

Siihen aikaan kun minä kävin peruskoulun ala-astetta, oli tiputanssi kuuminta hottia. Meillä oli sijainen, joka keksi, että musiikintunnilla opetellaan se tanssi. Muut opettelivatkin, mutta minut ope pisti käytävään, kun en suostunut joraamaan. Aika tavalla samalla periaatteella olen elänyt tähän asti. Poikkeuksen ovat tehneet joogatunnit, joilla olen tanssinut bhangraa tai mitä tahansa muutakin. Joogatunnilla kun tanssiminen ei ole niinkään tanssimista kuin itsensä ilmaisemista kehon liikkein musiikin tahtiin. Vähän sama juttu kuin mantrojen kanssa: mantraaminen ei ole laulamista vaan mantraamista.

Bollywood-tanssin kokeileminen ei suinkaan ollut minun ideani. Sitä ehdotti työkaveri, jolle lainasin pari teemaan liittyvää elokuvaa. Hän halusi kokeilla bollywood-tanssia itse, ja minä lupasin lähteä hänen mukaansa. Vaan kuinka kävikään. Kollega sairastui, eikä päässyt osallistumaan. Minä sain kuitenkin mukaani kundaliinijoogaihmisen, joka käy bolly-tanssitunneilla säännöllisesti ja usein.

Tunnin piti olla helppo ja rauhallinen, oikein sopiva vasta-alkajalle. Ehkä se olikin, ehkä minä vaan olen tositosi hidas, kun en meinannut pysyä jutussa mukana ollenkaan. Ja varmasti arvaatte, mitä tapahtui ihmiselle, joka ei erota vasenta ja oikeaa toisistaan. Lisähaastetta tuntui tuovan peili, joka sekoitti viimeisenkin käsitykseni siitä, mikä käsi ja mikä jalka on oikea tai vasen. Lopulta yritin vaan katsoa mitä muut tekevät, ja tehdä saman perässä. Koskaan en tajunnut esimerkiksi käännöksiä; millä jalalla ja mihin suuntaan. Jos käännös piti tehdä ulkokautta, niin mistä sen voi tietää, että mikä on ulkokautta ja mikä sisäkautta? Monta kertaa meinasin räjähtää nauruun, kun huomasin peilin kautta että teen suurin piirtein samoja asioita kuin muut, mutta heidän peilikuvanaan.

Jossain vaiheessa aloin väsyä. En enää muistanut ollenkaan, mitä piti tehdä minkäkin liikkeen jälkeen, päässä löi vain tyhjää. Liikkeet sinänsä olivat ihan mukavia, ei niissä mitään vikaa ollut. Siis hitaasti tehtyinä, mutta kun otettiin musiikki mukaan, tipahdin aina kyydistä tietyissä kohdissa. Koko tunti vaati niin paljon pinnistelyä ja ponnistelua, että olin loppuillan aivan poikki. Rättiväsynyt. Enkä nyt tarkoita sellaista fyysisestä tekemisestä tulevaa väsymystä, vaan pikemminkin pitkää aivojumppaa.

Olisihan se hieno osata tanssia, tehdä se juttu niin kuin tunnin opettaja oli sen tarkoittanut tehtäväksi. Voin joskus kokeilla uudestaankin, ei siinä mitään. Mutta luulen, että en montaa kertaa jaksa kokeilla, jos en aika nopsaan ala oppia jotakin. Bollywood-tanssin pitäisi olla kivaa ja hauskaa, ja jos ei sitä hauskuutta ala löytyä muualta kuin omasta törmäilystä, lienee syytä vaihtaa lajia.