Vähän epäilin, että tuleeko sadhanaan
ketään, kun on pääsiäinen. Tuli, ei tarvinnut olla yksin.
Jäätiin juttelemaan teekupin ääreen
sadhanan jälkeen, niin kuin monesti jäämme. Yksi jogini kertoi, että hän oli
ollut yhteismeditaatiossa, ja oli vähän hämillään sen jälkeen. Tai niin ainakin
tulkitsin. Hän ei tunnistanut sitä yltiöpositiivista asennetta ja puhetta, joka
meditaatiotapahtumaa oli leimannut. Se ei ole häntä, hän ei ole sellainen.
Niinpä. Tosi usein me samastumme
meidän negatiivisiin ja pessimistisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Luulemme, että
ne on se meidän juttu, ne kertovat kuka ja millaisia me olemme. Mutta se ei ole
totta. Ne negatiiviset ajatukset voi oikein hyvin päästää menemään, niistä voi
irrottautua ja keskittyä siihen, ketä ja millaisia me ihan oikeasti olemme. Se
voi yllättää, ja se voi olla vähän pelottavaakin, mutta ennen muuta se on
palkitsevaa.
Kannattaa myös miettiä, mitä ihmettä
me negatiivisuudella teemme ja mihin me sitä tarvitsemme. Palkitseeko se
meidät, kantaako se meitä eteenpäin elämässä. Onko se elämän tarkoitus.
(Joillekin tuntuu olevan…) Vai voisimmeko pikkuhiljaa valita toisin ja jättää
negatiivisuuden sikseen.
Kaiken tämän sanottuani haluan huomauttaa, että tässä kirjoittaa entinen umpimielinen vastarannankiiski, jonka lasi oli aina puoliksi tyhjä, maapallo tuhoutumisen partaalla ja kaikki lopultakin ihan turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti