Ostoskeskuksessa törmäsin joogaajaan,
joka kävi ahkerasti tunneillani, silloin kun minulla oli säännöllinen tunti
kerran viikossa. Tervehdimme ja kysyimme toisiltamme, mitä kuuluu. Hän vastasi,
että toisinaan on ikävä, ja jatkoi matkaa. Se lämmitti
sydäntä. Ei niinkään se, että joku ikävöisi minua, vaan se, kuinka kauniisti
hän sen sanoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti