Luin juuri loppuun Malala Yousafzain kirjan
I am Malala, englanniksi. Malala on, niin kuin varmasti muistatte,
pakistanilainen nuori nainen, joka sai viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon.
Kirjaa voisi varmasti kutsua elämäkerraksi, mutta koska Malala on vasta
17-vuotias, tuntuu se vähän hassulta lajityypiltä. Eikö elämäkertoja kirjoita
jo elämänsä ehtoopuolella olevat ihmiset? Tai siis toimittajahan kirjan on
kirjoittanut, mutta se kertoo Malalan tarinan. Ja Malalan isän tarinan samalla.
Ja Pakistanin tarinaa myös. Itse asiassa kirja on tosi mukava pläjäys Pakistanin
historiaa ja kulttuuria. Ja viime aikaisia tapahtumia, sillä minun ainakin on
myönnettävä, että en ole erityisen tarkkaan, tai juuri ollenkaan seurannut
talibanien tekemisiä Pakistanissa. Kirjan myötä siitäkin puolesta tuli ihan
riittävä katsaus.
Jotakin jännittävää on Malalan
tarinassa. Siinä, että hänen isänsä perustaa koulun, jota Malala käy hyvin
innokkaasti samalla kun hän puhuu ja kirjoittaa tyttöjen koulunkäynnin
puolesta. Hänen äitinsä on luku- ja kirjoitustaidoton. Taliban räjäyttelee kouluja
ja Malala puolustaa tyttöjen ja poikien oikeutta käydä koulua. Kunnes
palatessaan koulubussilla kotiinsa, talibanmies ampuu häntä päähän. Malala ei
kuole, vaan hänestä tulee entistäkin tunnetumpi lasten koulunkäynnin puolestapuhuja.
Hän perustaa Malala-säätiön, tapailee tunnettuja valtionpäämiehiä ja riitelee
pikkuveljiensä kanssa.
Toinen mukavalukuinen
kulttuuripläjäys samalta seudulta on jokin aika sitten lukemani The Kabul Beauty
School. Se kertoo amerikkalaisesta naisesta, joka lähtee vapaaehtoistyöhön
Afganistaniin – leikkaamaan hiuksia. Hän perustaa kampaamon ja kauneuskoulun,
sillä talibanin jäljiltä tällaista toimintaa ei Kabulissa enää ole. Hän
kouluttaa kampaajiksi nuoria naisia, jotka näin voivat alkaa ansaitsemaan rahaa
perheelleen. Tämäkään kirja ei ole fiktiota, vaan kertoo kuinka Debbie
Rodriguez asettuu Kabuliin, menee naimisiin siellä, ja joutuu aikanaan sieltä
lähtemään.
Hassua, miten nämä kirjat ovat
käsiini kulkeutuneet. Ostelen jonkin verran pokkareita, ja luettuani ne jätän
niitä juniin, hotelleihin tai erilaisiin saa ottaa –hyllyihin. Ja annan
vaihdossa, jos saan tilalle jotakin muuta luettavaa. Tai annan, vaikka en
saisikaan vaihtarikirjaa.
Käsiini osui ja luin kolmannenkin
kirjan, jonka ajattelen olevan jotenkin samaa sarjaa. Kirjan nimi on Ammagaru,
ja se kertoo lähetyssaarnaajaksi Etelä-Intiaan 1950-luvulla lähteneen Aune
Hynyn tarinan. Hän perusti Intiaan lastenkodin ja koulun, ja auttoi valtavaa
määrää lapsia ja aikuisiakin, joilla ei ollut juuri mahdollisuuksia elämässään.
Intiaan lähdettyään hän kävi vielä Suomessa, mutta eli koko elämänsä siellä.
Kirja pisti minut moneen kertaan miettimään, ja oikeastaan mietin samaa asiaa
vieläkin. En nimittäin ole Raamatun lähetyskäskyn ja lähetystyön suuri ystävä,
ja minusta ne johtavat monella tavalla ongelmallisiin asioihin. Mutta sitten se
pyyteetön työ, jota Aune Hyny teki köyhien lasten ja heidän perheittensä
auttamiseksi, ei voi olla tekemättä vaikutusta, enkä sitä voi pitää vääränä tai
huonona asiana. Olen siis joutunut miettimään mielipiteitäni ja suhtautumistani
vähän uudelleen, tuulettamaan niitä, ja se on aina tervetullutta.
Viikonloppuna sain luettavakseni ja
kommentoitavaksi joogaan liittyvän kirjan käsikirjoituksen. Mutta siitä lisää
joskus kesällä, kun se on putkahtanut painokoneista ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti