Toinen toistemme opettajia

Minä ajattelen, että me kaikki olemme kuin kiviä meren rannassa, jossa aallot pyörittävät niitä eestaas. Ihan samalla tavalla elämä heittelee meitä, ja me hiomme toisistamme pahimmat särmät pois, pyörähdämme uudestaan ja uudestaan toisiamme vasten niin että lopulta olemme kauniin pyöreitä kiviä. Siinä mielessä me olemme kaikki toistemme opettajia. Kuka tahansa voi tönätä meidät sellaiseen asentoon, että näemme tai ymmärrämme jotakin uutta. Mikä tahansa kohtaaminen voi opettaa meille jotakin oleellista elämästä tai itsestämme.

Sitten on sellaisia vähän toisenlaisia opettajia, esimerkiksi kundaliinijoogaopettajia ja niitä, joilta opimme lisää henkisellä polulla kulkemisesta. Tässä kohtaa haluaisin kirjoittaa, että opimme kaikilta tällaisilta opettajilta. Tai ehkä opimmekin jotain, mutta ainakin minun on todettava, että en onnistu ottamaan kaikkia kollegoitani opettajikseni. En, vaikka haluaisin. Sillä niin vain on, että joidenkin opettaessa kundaliinijoogaa, minä en pysty tekemään harjoitusta, vaan teen jotakin omiani tai ylipäänsä ihan muita juttuja. Joidenkin ihmisten puhuessa joogasta tai henkiseen polkuun liittyvistä asioista minulta vain menevät luukut kiinni, enkä pysty ottamaan mitään vastaan.

Olen keskustellut itseni kanssa näistä asioita pitkään ja perusteellisesti. Olen tarkkaan kysellyt, että onko tämä nyt jotakin egon pelleilyä tai pullistelua. Mutta ei, siitä ei nyt taida olla kyse. Olen ehkä syyttä suotta epäillyt egoni olevan kaiken takana, kun en muutakaan syytä ole keksinyt. Ehkä olisin voinut jo vähän vähemmälläkin egon syyttelyllä todeta, että näin se nyt vaan on. Jostain syystä minä en voi ottaa ketä vaan tai kaikkia opettajikseni. Kai silläkin jokin tarkoitus on, minä vaan en tiedä mikä.