Kuuntele, mantraa ja meditoi

Viime viikonlopun matkailun takia en päässyt sadhanaan ollenkaan. Sitä suuremmalla ilolla osallistuin aamun harjoitukseen tänään. Tuntui taas niin sykähdyttävän ihanalta lukea Japjia yhdessä sadhanan vetäjän kanssa, tuntea ja kuulla kuinka meidän äänistämme tuli yksi. Oli paikalla kolmaskin joogi, mutta hänen ääntään en kuullut lainkaan. Voi hyvin olla, ettei hän vielä lukenut Japjia mukana, sillä hän oli sadhanassa ensimmäistä kertaa.

Mantrojen toistamisessa, ja tässä kohtaa lasken Japjin mantraksi vaikka ihan oikeasti se on bani, oleellista on se, että toistaa niitä. Kyllä mantrat vaikuttavat vaikka niitä vaan kuuntelisi, mutta parhaan hyödyn mantroista saa niitä toistamalla. Oleellista on siis mantran toistaminen. Mutta melkein yhtä oleellista on kuunteleminen samalla kun toistaa mantraa. Mantran kuunteleminen, oman äänivärähtelyn kuunteleminen ja kaikkien yhteisen äänivärähtelyn kuunteleminen. Aina niitä ei voi erottaa toisistaan, joskus oma ääni sulautuu niin saumattomasti kaikkien muiden ääniin, että on vain yksi äänivärähtely. Ne ovat hienoja hetkiä.

Sellaista olen ollut huomaavinani meidän keskuudessa, jotka sadhanaa vuorollamme vedämme ja ryhmän edessä Japjia luemme, että meillä se toisten kuunteleminen jää joskus turhan vähälle. Ainakin siitä päätellen, että me posotamme Japjia eteenpäin kukin omalla tyylillämme, vähät välittäen siitä, miten se, joka Japjin lukemista ryhmän edessä johtaa, ja miten toiset sitä lukevat. Välillä siitä syntyy aikamoinen äänien sekamelska. Ehkä niiden, jotka ovat tottuneet olemaan äänessä ja johtamaan lukemista, voi olla vaikeaa seurata toisia. Kuunnelkaa, kuunnelkaa.

Sellaisen pistin tänään merkille sekä kriyan että mantrojen aikana, että usein on vaikea huomata kuinka meditatiivisessa tilassa itse on. Sitä luulee olevansa ihan normaalissa päivätajunnassa. Mutta oman tilansa huomaa, kun harjoitus loppuu ja pitäisi siirtyä eteenpäin, tai kun pitäisi avata silmät, tai lopettaa mantraaminen. Silloin joku vastustaa, ei halua liikkua vaan jäädä istumaan siinä tilassa – sitting in a bliss, niin kuin se englanniksi nätisti sanotaan. Saman huomaa erityisen hyvin pitkän, siis kaksi ja puoli tuntia kestävän meditaation aikana. Silloin kuvittelee olevansa tällä planeetalla ja aivan toimintakykyinen, vaikka onkin jossain linnunrataa kiertävällä radalla, eikä meditaation päätyttyä osaa välttämättä edes laittaa kenkiä jalkaansa. Jos nyt vähän liioitellaan, mutta ei edes paljon.

Tuntuu, että koko ajan törmään uusiin ja uusiin ihmisiin, jotka ovat alkaneet meditoida. Hyvä niin. Kuka tahansa voi meditoida millä tahansa tekniikalla. Joogassa meditaation tekniikoita on koko joukko valmiina ja moneen kertaan testattuna, sen kun vain poimii parhaat tai itselleen sopivimmat päältä. Tai sitten kehittelee itselleen sopivan meditaatiotekniikan. Ei ole väliä. Kyse on vuorelle kulkemisesta: toiset tykkäävät tallata muiden tekemiä polkuja, kun taas toiset etsivät omat reitit. Molemmilla tavoilla vastaan voi tulla mitä vaan, ja kuitenkin on todennäköistä, että molemmilla tavoilla sinne vuoren huipulle lopulta pääsee kapuamaan. Mistä tulikin mieleeni vähän yksinkertaisempi ohje, miten homma tehdään. Näin:

Make an effortless efforts

on the pathless path

to the goalless goal

which is the here and now.

Aika zen, eikö vaan.