Joskus vuosia sitten olimme
kanssajoogaajan kanssa menossa maanantaiaamun kundaliinijoogatunnille. Tunnin
piti poikkeuksellisesti sama joogaope, jonka viikonloppukurssilla olimme olleet
juuri lauantaina ja sunnuntaina. Mutta kun ope tuli avaamaan ovea, oikein
pelästyin. Luulin ensin että hän oli jostakin ihan kauhean vihainen, mutta
sitten huomasin, että hän oli tosi väsynyt. Yleensä sama ope on aina tosi
aurinkoinen, mutta nyt hän näytti, no, nuhjuiselta ja uupuneelta. Ja sitten
kävi vielä niin, että kyseiselle aamutunnille ei tullut muita, vaan olimme
siellä kanssajoogaajan kanssa kahden, siis tietenkin open lisäksi.
Koska ope näytti niin uupuneelta,
keskityin koko joogaharjoituksen ajan lähettämään hänelle hyvää, virkistävää ja
voimistavaa energiaa. En minä tiedä miten se tapahtuu enkä varsinaisesti osaa
mitään energioiden kanavointeja, mutta vaan ajattelin tekeväni harjoitusta
ikään kuin hänelle. En ole koskaan kysynyt häneltä mitään jälkeenpäin, mutta
tunnin jälkeen hän näytti jo omalta, iloiselta itseltään. Tunnin lopussa teimme
meditaation, jonka aikana aloin itkeä kuin Niagaran putous. En tiedä johtuiko
itkeminen enempi siitä, että lähetin opettajalle jotakin ihan suoraan
sydämestäni, vai siitä että meditaatiossa käytimme mantraa, joka sai minut
siihen aikaan itkemään keskimäärin aina.
Eilisessä sadhanassa pitkän mantran
alussa tuo maanantaiaamu vilahti mieleeni. Ja taas alkoi itkettää. Ja taas tuli
tunne, että haluan avata sydänkeskukseni kaikille ja lähettää sydämen vihreää
energiaa ihan jokaiselle. Ja lähettelinkin, en tiedä menikö perille, mutta
ainakin yritin. Itkin ja lauloin mantraa ja rakastin kaikkia. Kuvittelin tämän
meidän sinisen maapallon kämmenteni väliin, sydänkeskukseni kohdalle, ja
ympäröin sen sydämen valolla. Ja yhtäkkiä tuntui, että maapallo käsieni välissä
alkoi soida. Se soi kaikkien sadhanaan eri puolilla maapalloa kokoontuneiden
ihmisten mantroja. Ja niiden mantroja, jotka mantraavat pitkin päivää, työssään
ja muissa askareissaan. Ihan kaikkien mantrat soivat käsieni välissä, ja me,
samaan saliin kokoontuneet ihmiset olimme osa koko maapallon ympäröivää
äänivärähtelyä. Se oli kauhean itkettävä ja voimakas kokemus, jonka kanssa
pitkä 22 minuutin mittainen mantra sujahti ohi hetkessä. Ja josta tuli lämmin,
hyvä olo.
Että sellaista. Kuulostaa ihan huurupäiseltä,
kun sitä tunnetilaa tai kokemusta yrittää näin jälkeenpäin kuvata. Mutta ei Wahe
Guru Wahe Guru Wahe Guru Wahe Jio –mantraa suotta kutsuta ekstaasimantraksi, se
saa ihmisen milloin millaiseen tunnetilaan. Totta puhuen minun tunnetilani
mantran aikana on useimmiten pitkästyminen, mutta aina joskus jokin muukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti