Tässä kesän mittaan on sattunut ja
tapahtunut kaikenlaista, myös vastoinkäymisiä, joista en halua kertoa enempää täällä blogissa.
Joka tapauksessa lomamatkojen ja kaiken muun elämän keskellä minun aamuharjoitukseni
on lyhentynyt kaikkein lyhyimpään muotoonsa; siihen, mistä en tingi. Eli olen
toistanut Japjin joko lukemalla tekstin ääneen tai paikasta riippuen
kuiskaamalla. Tai sitten olen kuunnellut Japjin kuulokkeilla ja samalla ikään
kuin toistanut sen äänettömästi kuitenkin niin, että suu ja kieli liikkuvat mukana.
Näin Japji on ollut ohjelmassa siippaa häiritsemättä, vaikka en olisi noussut
edes sängystä ylös.
Viime päivinä olen jälleen alkanut
rakentaa jonkinlaista aamuharjoitusta, jossa olisi mukana muutakin kuin Japji.
Pari kevyttä asanaa, ehkä. Ja meditointia. Yhtenä päivänä, kun mietin mitä
tekisin, mikä olisi hyvä juuri tälle kohdalle, aloin tehdä erästä tuttua
hengitysharjoitusta ihan ikään kuin omia aikojani, sen enempiä miettimättä.
Eikä siinä mitään, mutta kun olin päässyt hyvin syventymään
hengitysharjoitukseen ja siis samalla meditatiiviseen tilaan, tuli mieleeni
mitä meditaatiota minun pitää alkaa tehdä.
Kyseessä
on Grace of God –meditaatio. Olen tehnyt sen kerran tai kaksi ohjatusti, mutta en koskaan itsekseni. Meditaatiossa
on kuitenkin aika paljon laskemista, mikä ei missään nimessä ole minun
vahvuuteni. Ehkä juuri siksi olen vierastanut meditaatiota. Ja jos oikein
muistan, on minulla ollut aiemmin vaikeuksia saada hengitys niin pitkäksi, että
olen voinut tehdä meditaation rennosti.
Olen nyt tehnyt meditaation kahtena
aamuna. Vielä on vähän aikaista sanoa miltä se tuntuu, paitsi yleisesti
hyvältä, sillä niin paljon huomiota menee vielä siihen, että lasken ja
muistelen, että mitäs tässä pitikään seuraavaksi tehdä. Varmasti parin aamun
jälkeen meditaatioon voi jo syventyä ihan eri tavalla, kun sen tekemisen
tekninen puoli automatisoituu. Eikä meditaatio lopulta ole mitenkään vaikea,
päinvastoin. Laskemista siinä on, mutta siitä selviää ihan hyvin jopa minun
laskutaidoillani.
On minulla yksi toinenkin meditaatio
mielessä, se lähetettiin jokin aika sitten sähköpostiini. Mutta sen aika ei ole
ihan vielä. Veikkaan, että se tulee ajankohtaiseksi sitten, kun luovun tämän
Grace of God –meditaation tekemisestä.
4 kommenttia:
Bo Carpelan joskus sanoi, että asia, mitä hän katuu elämässään, on meditoinnin poisjättäminen.
Kunpa tuon saisi tavaksi itsellekin, medtioinnin.
Oho, vai niin sanoi Carpelan. Varmaan se kaduttaakin, jos on joskus aloittanut, ja päässyt yli sen aloittamisen vaikeuden, ja sitten lopettaa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uudelleen.
Sorvatar, meditointi pitää ottaa tavaksi, ei sitä niin vain saa, itsestään :)
Niinpä se taitaa olla. Olen nyt vesijuossut aika tiiviisti ja huomannut, että kun tarpeeksi kauan sitä tekee kerrallaan, ei ajattele enää niin paljon eri ajatuksia. Rentoutuu ja ajatukset kaikkoavat. Hymykin herää.
Kerran aamuvuoroon mennessäni, sain huomiota toisilta, kun hymyilin töihin tullessani. Hymyilytti vaan leveästi aamu-uinnin ja kylmäaltaan jälkeen...
Eikös se ole vähän puolimeditointia:) Kävelymeditaatiosta olen kuullut...
Yritän kuitenkin aloittaa edes jollakin tasolla meditoinnin harjoittelun.
Kyllä vesijuoksi voi olla ihan kokomeditointia, niin kuin mikä tahansa muukin tekeminen tai oleminen missä siirtyy meditatiiviseen tilaan. Kävely on yksi, juoksu toinen missä niin voi käydä aika helpostikin. Ylipäänsä mikä tahansa aika yksitoikkoinen tekeminen, jota jatketaan tarpeeksi kauan.
Ehkä kannattaa kokeilla meditointia ihan kuivallakin maalla, jos se on tuttua vedestä:)
Lähetä kommentti