En tiedä oliko se jokin PMS-tyyppinen
reaktio. Voi olla, mutta viime kerrasta onkin sitten monta, monta vuotta aikaa.
Vai liittyikö se joogatuntiin, jonka olin juuri ohjannut. Vai vieläkö se oli
kaikuja muutaman päivän takaisesta energiahoidosta. Vai oliko se näiden
kaikkien summa. Vai eikö sillä ollut mitään yhteyttä mihinkään näistä. En minä
tiedä, ja samantekevää se onkin. Joka tapauksessa kävi niin, että kun tulin
kotiin joogatuntia ohjaamasta, sain aika massiivisen itkukohtauksen.
Joskus aiemmin minä yritin itkeä
siipalta salaa, sillä tuntui että siipan oli vaikea suhtautua itkuuni. Ehkä
minä olen itkenyt viime vuosina niin paljon, ja tarvinnut siipan lohdutusta,
että hän on siihen tottunut. Oppinut homman, siis sen, että ei tarvitse tehdä
mitään, olla siinä vaan. Nytkin hän tyynesti antoi minun vollottaa paitansa
märäksi, siis sen joka oli hänen päällään. Nenäni minä sentään niistin nessuun.
Kummasti helpotti. Olo oli tosi
paljon parempi kunnon itkusession jälkeen. Ennen sitä olikin ihan tosi kurja
olo. Omituista, mutta otetaan tämäkin vastaan.
3 kommenttia:
Kuinka hienoa ja harvinaista että mies on oppinut homman! :-D Niin usein miehet lähtevät kirjaimellisesti tai mielen tasolla karkuun kun me naiset vollotamme, kunnes rauhoitumme.
Minä kyllä tiedostan karmisesti ansaitsevani sen että itken itkuni yksin, koska suhtaudun itse muitten suruihin yleensä hyvin käytännöllisesti ja ratkaisukeskeisesti. Kieltäydyn itkemästä heidän kanssaan, yritän löytää tilanteesta positiivista tai tien ulos. Tai ehkä tämä suhtautumiseni riippuu ihmisten surujen syystä. Niin moni valittaa nykyään mielestäni niin pienestä.
Yleensä jos itse kohtaan tuollaisen itkukohtauksen, syynä on liian kovaksi käynyt stressi tai jonkun trauman aktivoituminen. Ja itken mieluiten yksin. Varmaan koska niin meidän perheessä on aina tehty, lapsuuden perheessä siis. Kotoa löytyy myös aivan mahtava "lohduttaja". Vanhin kissani inhoaa vetistelyä, ja käy armotta kimppuun, jos joku kehtaa heikkoilla hänen läsnäollessaan...
Rouva K, minustakin siippani toiminta on hienoa. Enkä ole ihan varma ansaitseeko kukaan yksin itkemistä. Ehkä silloin, jos on ajanut potentiaaliset lohduttajat ja kädestä pitäjät pois.
Sat Miter, minäkin itkisin mieluiten yksin, jos minulla olisi tuollainen lohduttaja kuin kissasi :) Ei meilläkään kotona itketty muiden nähden, tai jos itkettiinkin niin se oli tosi noloa. Eli hyvin on opittu ihan luonteva suhtautuminen vetistelyyn...
Lähetä kommentti