Tänä
aamuna, kun kävelin aamusadhanaan, lojui matkan varrella, märällä asvaltilla,
nuori nainen pitkät hiukset kasvojen edessä. Ensimmäinen ajatus, joka vilahti
mielessä, oli että onko mun pakko. Toinen ajatus oli, että on. Ei sitä siihen
voi jättää. Nainen makasi kohdassa, jota oli vaikea nähdä ohi ajavista
autoista, eikä häntä tosiaankaan voinut jättää siihen lojumaan.
Kyselin,
onko naisella kaikki ok. Vähän tönin käsivartta, ja katsoin, että tuleeko
nyrkkiä tai potkuja kohti. Ei tullut, kuului vain ynähdyksiä. Jatkoin
sinnikkäästi. Lopulta nainen alkoi pyrkiä pystyyn, ja autoin häntä nousemaan.
Hänen pankkikorttinsa ja muu omaisuus oli levähtänyt asvaltille, joten kokosin
ne hänelle mukaan. Muuten hän olisi lähtenyt ilman omaisuuttaan. Hän oli niin
humalassa, ettei saanut sanaa suustaan, eikä pystynyt sanomaan missä hän asuu.
Mutta luottavaisin mielin jätin hänet kadun varteen, ja jatkoin matkaani. Ehkä
olisi pitänyt tehdä vielä jotain, mutta ajattelin kuitenkin, että nyt hän on
näkösällä, ja joku muu voi auttaa häntä eteenpäin. Parhaassa tapauksessa hän
saa taksikyydin kotiinsa.