Omenapuu

Pysytään puuaiheessa, kun kerran siihen päästiin.

Meidän pihan vanha omenapuu romahti. Yhtenä päivänä se oli vaan taipunut ja vaipunut maahan, tai ainakin osa siitä. Siinä on monta runkoa, sillä puu on revennyt kahtia joskus, jossakin vaiheessa, ja se on muutenkin kasvanut vähän kummallisen muotoiseksi. Liian tiiviskin se oli, vaikka olin sitä vähän harventanut syksyisin – syksyllä leikkaaminen ei innosta samanlaiseen kasvuun ja vesiversojen villiintymiseen kuin keväällä leikkaaminen.

Siippa alkoi pätkiä omenapuuta kaatopaikkakuormaan ja minä jatkoin jossakin vaiheessa. Perhanan kovaa puuta se oli sahata akkukäyttöisellä sähkösahalla. Tehtiin iloinen huomio, ettei koko omenapuuta tarvitse kaataa, vaan osa voi hyvin jäädä olemaan. Romahtaneet rungot katkaistiin, mutta ei ihan tyvestä, sillä ne alkoivat nousta pystyyn, kun painavat latvat irrotettiin. Jäljelle jääneen latvan harvensin rajulla kädellä ja nyt se on oikein ilmava ja kaikki oksat kasvavat eri suuntiin eivätkä ristiin rastiin.

Jos puu jää tästä käsittelystä huolimatta henkiin, se saa jäädä ja jatkaa vinksahtanutta olemistaan. Omenat siinä ovat ihan hyviä, tosin usein muumiotautisia, mutta sille ei oikein voi mitään. Mitään perimätietoa puun historiasta ei ole. Se on tiedossa, että se oli paikallaan jo 1980-luvulla, mutta voi olla paljon vanhempi. Tuskin kuitenkaan saman ikäinen kuin tämä yli satavuotias talo. Vanha kuitenkin.

Viikko tai pari ennen puun romahtamista olimme ostaneet ja istuttaneet pihaan uuden omenapuun, tarkemmin sanottuna pilariomenapuun, joka mahtuu pieneen tilaan. Se pitää vaan muistaa suojata meidän pihassa hyvin viihtyviltä pupuilta talveksi. Pupujenkin on jossakin oltava, ja ymmärrän hyvin, että ne viihtyvät meillä, sillä naapureissa on lähinnä avointa nurmikkoa ilman minkäänlaista suojaa, ja yhdessä naapurissa tekonurmikkoa. Toivottavasti pilariomenapuu jää henkiin. Edellinen istuttamamme omenapuu pärjäsi hyvin monta vuotta, kunnes yhtäkkiä kuoli. En tiedä mikä sille tuli. Uusi on istutettu vähän parempaan paikkaan, toivottavasti se auttaa.

Ai niin, meidän luomupihassa kasvaa myös pari kantarellia. Voi tätä kaupunkiluonnon monimuotoisuutta.

Puut, ystävämme

Jo keväällä saattoi aavistaa, että jotain on tekeillä. Puiden runkojen ympärille naapurin pihassa sekä pihan ja tien välissä ilmestyi puna-keltaraidallisia nauhoja. Sitten kerran, kun onneksi olimme olleet päivän pois ja tulimme illalla kotiin, kaikki pihan ja tien välissä kasvavat vaahterat oli kaadettu. Pihan isot koivut ja yksi vaahtera olivat vielä pystyssä, mutta niissä oli edelleen nauhat. Ne kaadettiin vasta myöhemmin.

Minusta isot puut kuuluvat vanhojen talojen pihaan. En käsitä, miksi puut kaadettiin. Vain yhden koivun runko oli sisältä tummunut, muut olivat ihan terveitä. En tunne naapuritalosta ketään, eli en voi mennä kysymään, mikä ihmeen idea hommassa oli. Kyseessä on taloyhtiö, eli mikään yhden ihmisen päähänpisto se ei ole.

Koko kesänä en oikein ole voinut katsella ikkunoista ulos, kohti naapuria, sillä näky on niin ankea. Maisemassa on aukko. Enää ei linnut laula niissä vaahteroissa, eivätkä oravat juoksentele oksistossa. Aluksi se itketti aina kun katse vahingossa osui siihen suuntaan. Heti puiden kaatamisen jälkeen oli vaikea nukkua, tuntui kuin oma perusturvallisuus olisi vähän järkkynyt.

Puiden kaatamisesta on merkittäviä seurauksia meille, sillä ne ovat varjostaneet sopivasti meidän kotia iltapäiväauringolta. Nyt aurinko pääsee porottamaan suoraan sisään ikkunoista, niin että eteen on vedettävä verhot. Lisäksi koko sen naapurin puoleinen pääty kuumenee auringossa ihan eri tavalla kuin ennen. Sama tietenkin naapuritalossa: olen odottanut, koska sinne aletaan asentamaan ilmastointilaitteita, kun pihan puut on kaadettu. Myös hiilen sitomisen kannalta puut ovat merkittäviä, eikä siihen asiaan ole mitään syytä suhtautua kevyesti, sillä Suomen hiilinielut ovat romahtaneet.

Osa ihmisistä on vieraantunut elämästä jo niin pahasti, että heidän mielestään puut roskaavat. Tai ne varjostavat ja pimentävät, eikä ymmärretä, että se on hyvä asia kesien käydessä yhä vain kuumemmiksi. Tai sitten puita pelätään, kun odotetaan, että ne jollakin kummalla tavalla romahtavat ja kaatuvat tai vähintäänkin pudottavat painavia oksia niskaan – tai mikä vielä pahempaa, auton päälle. Sitä en ymmärrä, miksi näin ajattelevat ihmiset haluavat asua vanhalla puutaloalueella, jossa on isoja puita. Muuttaisivat pois.

Kaikille, ihan kaikille suosittelen lämpimästi Richard Powersin kirjaa Ikipuut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joogasyksy alkoi

Eilen alkoi joogatunnit, joita opetan kollegan kanssa edelleen vuoroviikoin. Tunti on 2,5 tunnin mittainen eli siinä ehtii tehdä kaikennäköistä ilman kiirettä. Ryhmään mahtuu 20 joogaajaa, mutta se ei ole tullut ihan täyteen, muutama ihminen mahtuisi vielä mukaan. Vain puolet ilmoittautuneita oli paikalla ensimmäisellä kerralla. Suurin osa jatkoi viime vuodelta, mutta oli mukana pari uuttakin.

Varmasti on niin, että syksyn kauniit säät pitävät ihmisiä vielä kesämökeillä ja muissa puuhissa, tulevat joogaan sitten myöhemmin. Näen järjestelmästä kurssilaisten iät heti nimen vieressä, ja hämmästyn aika useinkin, kuinka vanhoja monet joogaajat ovat. Ei sitä yleensä huomaa, vaikka jotkut toimivat jo varaosilla, kun on vaihdettuja polvia ja muuta. Onneksi he osaavat hyvin sopeuttaa tekemisensä kehonsa kremppohin eli tekevät mitä voivat ja sillä tavalla kuin voivat.

Tämän syksyn teema omien tuntien osalta voisi olla uusien harjoitusten ohjaaminen. Siis sellaisten, joita en ole ohjannut aiemmin. Minulla, niin kuin varmaan kaikilla muillakin, on omat suosikkiharjoitukseni. Nyt voisi olla hyvä hetki keskittyä niihin, joita en syystä tai toisesta yleensä valitse. Onnistuisikohan se?

Eilen sekosin meditaatiossa sanoissa. Meditaatioon kuului jos vaikka mitä puuhaa vatsan ja pallean kanssa, ja kun keskityin niihin, meni sanat ihan sekaisin. Piti pysäyttää mantra, jolloin kaikki alkoivat nauraa. Siitä sitten jatkettiin eli aloitettiin mantra alusta. Toista kertaa en onneksi sekoillut ja pallean nostaminenkin alkoi sujua, kun ymmärsin tehdä sen tarpeeksi kevyesti enkä yrittänyt liikaa.

Ai niin, nojatuolit ovat palanneet kotiin. Niistä tuli tosi hienot. Nyt myös siipan tuolissa on tahmatassulle tarpeelliset irrotettavat käsinojan päälliset, jotka voi pestä.

Tadaa, täällä ollaan

Luulitte, että blogi on vaiennut iäksi, vai? No jos totta puhutaan, niin minäkin luulin. Mutta näköjään se ei suostu loppumaan. Ja kyllä se niin on, että vaikka en olekaan hetkeen kirjoittanut, olen välillä kaivannut areenaa vähän pidemmälle pohdiskelulle kuin muut some-kanavat hyvin antavat hyvin myöden.

Jos totta puhutaan, nytkin olisi hinku asettua nojatuoliin katselemaan elokuvaa Netflixistä blogin kirjoittamisen sijaan. Ongelma on se, ettei ole nojatuolia johon asettua. Molemmat nojatuolit lähtivät verhoiltavaksi – omassani kangas alkoi jo hiutua puhki, ja toisessa oli istunut joku tahmatassu, joka oli lähminyt käsinojat mustiksi. Molemmista oli useita jousia poikki, mutta siippa oli ne näppärästi korjannut nippusiteillä. Eli ehkä oli jo hyvä aika tehdä jotakin. Uudet nojatuolit olisi melkein saanut verhoilun hinnalla, mutta kestävämpää on korjata vanhaa kuin ostaa uutta.

Nyt nojatuolien paikalla on säkkituoli, mutta siinä on paha istua. Tai istuminen vielä jotenkuten menee, mutta kun pitäisi nousta ylös, on ainoa mahdollinen keino käyttää kierähdystekniikkaa. Eli kierähtää lattialle ja sieltä kammeta itsensä ylös.

Että hyvin tässä joutaa herättelemään vanhaa blogia henkiin ja muistelemaan, miten sitä taas päivitettiinkään.

Väsymystä ja pimeää

Niinhän siinä kävi, että korona tuli minullekin. Oireet eivät olleet mitenkään voimakkaita, vaikka kuume tuntuu aina yllättävästi, kun sitä harvoin on. Viikon kesti aktiivinen sairastaminen, mutta sen jälkeen on mennyt kohta toinen viikko yskiessä. Ja väsyttää, tosin sen alkuperää ei voi tietää. Voi olla koronan jälkijuttuja tai sitten ihan vaan tätä vuoden pimeintä aikaa.

Onneksi on lunta, se tekee kaikesta paljon helpompaa. On talven tuntua eikä ollenkaan niin pimeää, kuin jos maa olisi mustana ja sataisi vettä.

Korona tuli sikäli ihan hyvään aikaan, ettei kalenterissa ollut juuri mitään pakollista, vaan saatoin sairastaa melko rauhassa. Piti saada tekemättömien töiden listaa lyhyemmäksi, mutta se ei onnistunut. Onneksi suuri osa listan asioista on sellaisia, joita voi lykätä. Ensi viikko vielä aikaa niille, sitten alkaa loma.

Joulua kohti

Eilen ihmeteltiin joogaryhmän kanssa, että miten tunnit voi loppua jo tältä syksyltä, kun justhan ne vasta alkoivat. Mutta niin vain loppuvat. Ja niin vain on ensimmäinen adventti ja aika kaivaa jouluvalot esiin. Niitä laitettiin esille vähemmän kuin aiempina vuosina, vaikka monet niistä onkin led-lamppuja. Mutta sähköä ne vie silti, ja vähempikin riittää.

Siipalla on korona. Tehtiin molemmat testi tänään. Hänellä on oireita ja testi näytti heti positiivista. Minulla ei mitään oireita, eikä plussaa testissä. Mutta vielä se ehtii minullekin tulla, ei olla eriytetty meidän olemista millään tavalla vaan jatketaan niin kuin ennenkin. Tuntuisi liian hankalalta ja myöhäiseltäkin sellainen. Se tarttuu jos on tarttuakseen, useinhan me sairastetaan juuri niin, että siippa saa taudin ensin, ja juuri kun hän tervehtyy, minä alan sairastaa. Katsotaan miten käy. Siipalla ei onneksi ole pahat oireet, vaikka ne pahenivat siinä siunaamassa, kun hän näki testituloksen.

Kulttuurisesta omimisesta

 Kun kuuluu monin tavoin etuoikeutettuun valtaväestöön, ei välttämättä tule ajatelleeksi, että kaikki oma toiminta ei välttämättä ole eettisesti kestävää. Tarkoitus ei välttämättä ole paha, mutta ei vaan tule mieleen ajatella asiaa – saati ajatella asiaa jonkin toisen ryhmän näkökulmasta. Esimerkiksi joogaan ja henkisen polun toimintaan ylipäänsä voi helpostikin sisältyä tällaista toimintaa, kun ihmiset ajattelevat, että kaikki henkisyyttä edistävät jutut ovat koko ihmiskunnan yhteisiä. Sitä ne eivät kuitenkaan välttämättä ole.

Kulttuurisella omimisella tarkoitetaan, noin yksinkertaisesti sanottuna, epäeettistä toimintaa, jossa etuoikeutetun ryhmän jäsen ottaa käyttöönsä vähemmän oikeutetun identiteettiryhmän piirteitä tai kulttuurituotteita. Kulttuurisen omimisen käsitettä on arvosteltu ja sanottu, että kulttuurista lainaamista on tapahtunut aina. Niin onkin, mutta se ei oikeuta epäeettistä tai loukkaavaa toimintaa.

Kundaliinijoogit käyttävät usein samanlaisia turbaaneja kuin sikhit. Minun käsitykseni on, että sikhit eivät ole muiden turbaanin käytöstä närkästyneet, päinvastoin. Aina välillä näkee somessa postauksia tempauksista, joissa sikhit tekevät turbaanin kaikille halukkaille, jotta he pääsevät kokeilemaan turbaania. Toisaalta sikhit olivat närkästyneitä, kun erään muotitalon näytöksessä malli käytti sikhien tyylistä turbaania asusteena. Jos jonkin identiteettiryhmän keskeinen merkki otetaan kaupalliseen toimijan kaupalliseen käyttöön, on se kulttuurista omimista, jos mikä.

Olen myös nähnyt saamelaisten hyvin, hyvin närkästyneitä kirjoituksia siitä, miten heidän rumpunsa on otettu valtavirran käyttöön, ja ei-saamelaiset markkinoivat esimerkiksi rumpumatkaksi nimeämiään tilaisuuksia. Sekin on kulttuurista omimista. Saamelaisilta on omittu muutakin, heidän asustaan lähtien. Lisäksi saamelaisilta on viety kieli, kulttuuri ja maat, eikä heille nyt tahdota antaa lainsäädännössä heille alkuperäiskansana kuuluvia oikeuksia, joten ei mikään ihme, että he eivät näe rumpujen omimista minään ystävällismielisenä tekona eivätkä luota suomalaisiin.

Kulttuurista omimista on myös unisiepparit ja niiden yleistyminen jonkinlaisina sisustustuotteina. Se on omittu Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilta, joille se on ollut lasten suojelusesine.

Samaa sarjaa, mutta ei kenties ihan kulttuurista omimista, on Buddhan patsaiden yleistyminen sisustustuotteina joko sisällä tai puutarhassa. Ai että se on vastenmielistä. Yhdessä sisustuskuvassa sellainen oli sijoitettu vessaan. Näin sitä kunnioitetaan muiden uskontojen edustajia, sijoitetaan heidän jumalpatsaansa vessan lattialle!

Kovasti toivoisin, että henkisellä polulla olevat ihmiset ajattelisivat tekojaan ja niiden seurauksia sekä mahdollisesti aiheuttamaansa mielipahaa. Kaikki ei ole yhteistä, vaikka samaa ihmiskuntaa ollaankin. Sen ymmärtäminen on myös iso askel oman etuoikeutensa näkemiseen.