Tässä
taannoin mainitsin tai ehkä oikein voivottelin täällä blogissa, että kaipailen
kunnon syviä keskusteluja, mutta niihin ei tunnu kenelläkään olevan aikaa. No
mutta kappas, olipas hyvä että avasin suuni. Miten keskustelukumppanit
olisivatkaan voineet ilmaantua, jos en olisi heitä ääneen kaipaillut. Yksi
ihana ihminen ilmoittautui sähköpostilla, ja hänen kanssaan olemme jatkaneet
välillä tosi intensiivistäkin keskustelua kirjoittelemalla. Toivottavasti
pääsemme jossakin vaiheessa myös tapaamaan, sillä sähköposti on vähän jäykkä
keskustelualusta, vaikka omat hyvät puolensa silläkin on.
Toinen
keskustelukumppani ajeli tänään tänne minua tapaamaan. Me olemme tavanneet
kerran aiemminkin ja pidin häntä hurjan mielenkiintoisena ihmisenä, mutta
sitten yhteys katkesi. Enkä itse asiassa tiennyt että hän on hän, että olemme
tavanneet, mutta toki muistin hänet melkein heti kun näimme tänään. Meillä oli
ihana päivä, minulla ainakin. Kävimme lounaalla, kuljeskelimme luonnon
helmassa, istuimme ja rupattelimme, olimme paljon hiljaa ja tuijottelimme
jäistä vapautuvalle järvelle.
Tuntuu
kuin nämä keskustelut olisivat täyttäneet minut taas, että en ole enää mitään
vailla. Elämä on ihanaa ja maailmassa on kaikki hyvin. Lämmin kiitos teille
molemmille. Ja myös niille, jotka edes varttisekunnin miettivät, miten voisivat
vastata keskustelun kaipuuseeni.
Entistä
paremmin näen, että en pärjää yksin – ja kun nyt sanon yksin, en oikeasti
tarkoita yksin vaan ilman samanhenkisten sisarten seuraa. Ehkä veljetkin käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti